Tinnu.net

Olen koko ajan menossa. Ei ole liikaa aikaa miettiä, ja silti olen oivaltanut jo näinkin lyhyessä ajassa paljon sellaisia asioita, joiden pyörittelemiseen käytin kotona välillä ihan tolkuttomasti aikaa. Niin, ei kai se onni ja autuus tule etsien vaan eläen. Kommunikoiden, observoiden, pienistä asioista nauttien - eläen.

Kuitenkin havahdun monta kertaa päivän mittaan ajattelemasta kultaistani. Pieniä, ohimeneviä hetkiä ruokakaupassa, ihmisvilinässä, baarissa, yliopistolla…
“Ei minkäänlaista ruisleipää, vain vaaleaa; Ville ei tulisi toimeen ilman Reissumiestä.”
“Ville tykkäisi tällaisesta voista, joka ei pehmene vaikka jättäisi pöydälle koko päiväksi.”
“Ihanan lämmin ilma! Ville tosin ei tulisi ulos, vaan vetoaisi liikaan kuumuuteen.”
“Tämän kämpän saa niin pimeäksi, että jopa Villekin viihtyisi.”
“Tuo tyttö olisi varmaan Villen makuun, tuo toinen tosin ei TODELLAKAAN.”
“Hitsi, tää täytyy muistaa kertoa Villelle!”
“Pässit ranskikset, sanoisi Ville tähän. -kin”
Ja niin edelleen.

Kaipaan hänen nauruaan, tuoksuaan, poissaolevaa olemustaan, hellää kosketustaan, mutruista naamaansa aamulla herättyään. Samalla vihlaisee kipeästi, kun muistan käden, joka niin usein työnsi minut pois; kireän äänen, joka kielsi häiritsemästä; vihaisen, vähättelevän käskyn olla vähemmän uusavuton; käännetyn selän, kun halusin jutella jostakin minulle tärkeästä asiasta. Niin. On piirteitä, joita hänessä rakastan, ja on niitä, joita tiedän, ettei minun tarvitse sietää. Oppiiko hän arvostamaan olemassaoloani vai ei, jää nähtäväksi. Aika tulee näyttämään paljon, ja olen valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä elämällä on minulle annettavana. Sillä kaikki se kasvattaa, niin ilo kuin surukin.

Vaan yhä ja edelleen olen sitä mieltä, että tämä erossa olo tekee meille molemmille hyvää ja auttaa näkemään lähelle. Kuinka ikinä meidän käykään, en varmasti missään kohdassa lakkaa uskomasta, toivomasta enkä rakastamasta.

So f***in’ deep!

Le week-end hurahti taas kamujen kanssa hengaillessa. Perjantaina Grande Mottesta palattuamme lähdimme tsekkaamaan yöelämää. Cubanitos oli varsin kiintoisa latinohenkinen baari ihan keskustassa. Siideriin tottuneena kavahdin jo ajatustakin oluenlitkimisestä, mutta ah! niin ihana Smirnoff Ice pelasti iltani (5 erkkiä tavallinen pikkupullo). Kuin myös erilaiset drinkit, joista tuli valitettavasti vain huono olo. Seuraavana päivänä bongasin tavallisesta pienestä ruokakaupasta 0,7 l Smirnoff Ice -pullon hintaan 5 e. Tämä tyttö siis etkoilee sen kanssa seuraavalla kerralla.

Lauantaina podettiinkin sitten oikein urakalla: flunssa tuntui iskevän kovaa ja korkealta, eikä krapula juurikaan helpottanut hengissä pysymistä. Onneksi kavereilla on telkkari ja DVD-soitin, joten heidän levitettävällä sohvallaan sitten makoilimme porukalla voimassa pahoin ja katsomassa luontodokumentteja, tennistä ja leffoja.

Sunnuntaina Robin tyttöystävä saapui Montpellieriin, joten olin luvannut pitää Julion poissa asunnoltaan koko päivän siltä varaa, että kyyhkyläisillä sattuisi olemaan jotakin keskinäistä kivaa…! Kiertelimme kaupungilla, kävimme tsekkaamassa yhden kauniin kirkon, söimme kinkkiruokaa, ostimme pullon viiniä ja litkimme sen puistossa. Juttelimme erilaisista kulttuureista ja politiikasta ja läheisistä ihmisistä, jne. Opin paljon uutta.

Ja tänään sitten loppui hengailu: luennot alkoivat. Täkäläinen systeemi kusee niin pahasti vinoon, ettei mitään määrää. Kielitieteen opinto-opasta ei anneta opiskelijakortittomille, ja minä saan korttini aikaisintaan ensi viikolla. Suomeen pitäisi lähettää koko vuoden opintosuunnitelma hyväksyttäväksi mahd pian, mutta kun en pysty ennen kuin saan sen oppaan käsiini… Alkaa mennä hermot. Jospa jättäisinkin kielitieteen pois ja tekisin pelkkää italiaa? Olisi paljon kiinnostavampaakin.

Vaan on se ihanaa, kun on alituisen netissä roikkumisen sijaan elämä.

Olin eilen aamupäivällä ensimmäistä kertaa juoksemassa täällä. Kun asuu näinkin keskustassa, joutuu valitettavasti leikkimään hengellään autojen seassa pujotellessa, ja hengittelemään pakokaasuja. Toivon todella, että tästä lähistöltä löytyisi joku rauhallisempi kolkka missä voisi suht rauhassa hölkötellä, sillä jo tuo eilinen puolituntinen tuntui jälkeenpäin kurkussa ja keuhkoputkessa tod ikävältä. Muuten juoksu sujui ihan kivasti ja fiilis oli mainio!

Nyt on sitten kurkku kipeä. Olen kai saanut kylmääkin - en kyllä tajua missä välissä, kun täällä on edelleen 25 lämmintä. Eilinen ilta tosin oli kieltämättä hieman viileä ja tuulinen. Istuskelimme jonkun jorpakon reunalla jutustelemassa syntyjä syviä - kun olimme ensin kokeillut, miltä tuntuu matkustaa ratikkalinjan toisesta päästä toiseen päähän ja takaisin. On sitäpaitsi jännää huomata, miten sujuvasti sitä vaihtaa yhtäkkiä kielen ranskasta englantiin ja päinvastoin Ja siinä sivussa oppii muutaman sanan espanjaakin. Kansainvälisyys rulaa!

Tänään on suunnitelmissa lähteä tutustumaan merenrantakyläpahaseen nimeltä Grande Motte. Biitsille ja silleen. Ensin vain täytyisi vääntäytyä yliopistolle kyselemään, josko kielitieteen opinto-opas olisi viimein jaossa. Luennot kun alkavat maanantaina..!

-You think too much
-Yeah, that’s what they say

Tämä päivä on mennyt miettiessä kaikenlaista. Olen toki ehtinyt hoitaa asioitakin. Tänään oli nimittäin jälleen yksi infotilaisuus, josta oli jopa hyötyäkin. Italian opinnot alkavat hahmottua, psyka puolestaan taitaa pudota pois kokonaan (no hitto, kuka muka tahtoo istua luennolla lauantaisin klo 9-12 ?! Ehkä jotain muutakin tekemistä..). Vielä pitäisi nyhtää kielitieteen puolelta jonkinlaista kurssiopastusta ja käydä ilmoittautumassa ranskan kielikurssille. Tänään selvisi sekin, että kurssit alkavat ensi viikolla. Paitsi ne italian kurssit, joille ei ole vielä keksitty luentosalia..!

Tämä paperisota on ihan mahdotonta: pankissa täytyi tiliä avatessa allekirjoittaa 13 paperia, ja joka paikkaan pitää viedä jos jonkinlaista todistusta ja lomaketta valokuvineen päivineen. Sopeutumista helpottaa onneksi se, että tiesin kokemuksesta jo etukäteen mitä tuleman pitää. Siksi juuri mikään ei hätkäytä.

Robin tyttöystävä tulee ensi viikolla rakkaansa luo visiitille. Epistä, mäkin haluun hanipeipini tänne!

Jo torstaina tapasin nämä kaksi mukavaa poikaa. Kävimme yhdessä syömässä ja ostoksilla, ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Toinen on kolumbialainen, Floridassa asuva Julio, joka ei osaa sanaakaan ranskaa, ja toinen on Rob, ranskaa ja italiaa yliopistossa opiskeleva britti, joka harjoittaa kaukosuhteilua rakkaan tyttöystävänsä jäätyä kotiin odottamaan. Eilen treffasin nämä pojat mennäksemme nauttimaan Välimeren sinestä. Mukana oli meksikolainen tyttö, Alba, jonka kanssa tulin myös hyvin juttuun. Puhuimme keskenämme lähinnä englantia (tuleepa sitäkin opittua lisää!), mutta huomaan puhuvani mielummin ranskaa: se on automaattisempaa. Aikamme (lue: tuntikausia) ruskistuttuamme ja uituamme lähdimme poikien kimppakämppään jatkamaan sunnuntaipäivän viettoa. Hitto mikä lukaali! Vuokra tosin on 1000e, mutta ei se ole paha sellaisesta luksuksesta kahdelle. Kotiuduin vasta yhdentoista aikaan illalla. Jäin pois väärällä ratikkapysäkillä ja jouduin kävelemään aiottua pidempään, mutta mikäpä siinä lämpimänä iltana käppäillessä.

Tänään taas biitsille. Juuri nyt elämä hymyilee!