Tinnu.net

30.10. klo 06:18 oli joskus merkittävä ajankohta, eipä ole enää. Siltikin muistan sen varmasti vielä kauan, kauan. Taidanpa muistaa jokaisen nuoruudenihastukseni syntymäpäivän - toista se on nykyään, kun Tiina-tätiä on tuo dalmatia ruvennut vaivaamaan. Päivämäärät eivät enää oikein sisäisty.

Eilen joku vastaankävelevä mies tuoksahti tutulta, ja samantien tiesin miksi: ensimmäinen ihka oikea poikaystäväni käytti samaa tuoksua! Se oli kevät ‘96, ja tuoksun nimenkin muistan edelleen. Tuo tuoksu toi mieleeni läjän muistoja niiltä ajoilta: miltä tuntui tykätä ja saada vastatykkäystä, miltä tuntui tavata toisen vanhemmat, mitä musiikkia kuuntelimme, mitä teimme yhdessä… Hassua, sillä ei tuollaisia asioita enää tietoisesti muistele, mutta siellä ne silti majailevat lokeroissaan, pienet yksityiskohdat nuoruusvuosilta.

Kuin tuoksuilla, niin myös jokaisella 80- ja 90-luvun hittibiisillä on omat merkityksensä. Tutut melodiat tuovat mieleen ihmisiä, paikkoja, ajanjaksoja, koettuja tunteita; menneisyyttä. Jopa eräs kännykän soittoääni tuo mieleen tietyn jakson elämästäni, ja edelleen se havahduttaa ja syöksäyttää kasan muistoja mieleen. Myös yhdellä ainokaisella sanalla voi olla yllättävän suuri merkitys. Sana, jota joku käytti usein, tai joka oli kulloisenkin kaveriporukan oma hokema.

Makujen kanssa olen aika huono, mutta lapsuudesta muistan mm. fluoritablettien ja vitamiinipalluroiden maun; voin maistaa ne suussani ja muistaa tilanteita ajalta ennen kouluikää. Kipiänhoitomumman (!) verilätytkin muistan, kuin myös sen kirotun suklaapuuron, jonka kanssa yökkäilin tuntikausia siellä lestadiolaisperhepäivähoitajan ruokapöydässä. Sitkeys palkittiin: en joutunut syömään sitä loppuun, mutta sittemmin pelkkä moisen moskan haju on saanut aikaan melkoisen yökkäilyreaktion.

Muistot ovat onneksi ehtymätön luonnonvara: niitä kertyy koko ajan lisää, eikä niitä kukaan voi ottaa pois. Tämäkin ajanjakso kaikkine hyvine ja huonoine puolineen jää muistoihin, ja myöhemmin näihin hetkiin kaipaa vielä monen monta kertaa. Harmillisen monesti sitä miettii jälkeenpäin, että olisinpa silloin tajunnut tehdä sitä ja sanoa tätä, joten siksipä haluan elää - ja elänkin - tämän ohimenevän elämänpätkän niin, että voin jälkeenpäin tuttua kliseetä mukaellen todeta:

En kadu mitään mitä tein, enkä mitään mitä en tehnyt

Hähää, nyt se on fakta, sillä hostellin lisäksi myös rakkaani lennot on varattu ja maksettu, eikä niitä voi enää perua. Tai no, voi jättää menemättä, mutta rahoja ei saa takaisin.

Kolmisen viikkoa. Se nyt menee vaikka löyhässä hirressä

Viikonloppuna on ensimmäisen puolikkaan puoliväli. En lakkaa ihmettelemästä, miten hirmuisella vauhdilla aika kuluu!

Kyllä se vaan niin on, että arki on arkea, ja se tulee vastaan aina ja joka paikassa, ennemmin tai myöhemmin. Kyllähän minä sen tiesin oikein hyvin jo ennestäänkin, mutta aina sen todeksi toteaminen tuntuu yhtä hämmästyttävälle. Jos joku kuvittelee, että elo ja olo ulkomailla, kaukana kotimaan arkipäivästä, olisi jatkuvaa herkkua ja ruusunpunaa, hän on kovasti väärässä. Toki jokainen yksilö ihan itse päättää, millaisilla sävyillä arkensa haluaa värittää, ja siksipä ihmiset kokevatkin arjen eri tavoin. Joitakin se masentaa ja ahdistaa, toiset osaavat tehdä arjestakin juhlaa nauttimalla pienistä asioista ja asennoitumalla vastaanottavaisesti. Minulle arjen eri sävyjen opiskeleminen oli yksi niistä monista monista tänne tulemisen syistä. SIltä saralta on opintoviikkoja kertynyt kiitettävästi, vaan eihän Kela niitä valitettavasti noteeraa.

Aikanani aupairiksi lähtiessäni sain Allianssilta vihkosen, jossa kaiken muun hyvän ja hyödyllisen lisäksi kerrottiin ulkomaille muuttamisen erilaisista vaiheista kulttuurivaihdon näkökulmasta. Ensin ihminen on suunnattoman ihastunut kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen, mitä ympäriltään löytää. Seuraavaksi iskee se kuuluisa kulttuurishokki, jolloin paikalliset kummallisuudet ja erilaisuudet, pikkujututkin, alkavat suunnattomasti ärsyttämään, ja kaikkialta löytää vain asioita, jotka “kotona olisivat niin paljon paremmin”. Ennemmin tai myöhemmin shokki menee ohi, ja seuraavan vaiheen luonne riippuukin paljolti tyypin omasta elämänasenteesta, sillä tällöin arki astuu kuvioihin. Ideaalitilanteessa hän oppii poimimaan uudesta kulttuurista kiehtovia piirteitä omaan maailmankatsomukseensa, sulautuu osaksi paikallista väestöä eikä taistele erilaisuutta vastaan. Samalla hän tuo myös oman kulttuurinsa piirteitä paikallisten pureskeltavaksi. Siinä kulttuurivaihtoa parhaimmillaan! Epäedullisempi vaihtoehto on, jos jää hakkaamaan päätään seinään kun ottaa niin nuppiin kaikki typerät täkäläiset tavat ja tottumukset, eikä edes halua sopeutua. Voi myös käydä niin, että uusi kulttuuri tuntuu jopa siinä määrin kiinnostavalta, että haluaa vaihtaa omansa siihen kokonaan, ja tyyliin “pukeutuu sariin, iskee bindin otsaansa ja ryhtyy meditoimaan päästäkseen nirvanaan”. Ja kaikki tämä toistuu kotiin palatessa, kulttuurishokkeineen ja sopeutumisineen päivineen.

Ensimmäinen kuukausi täällä oli juurikin sitä ruusuilla tanssimista ja ihastelua. Minä kuitenkin hyppäsin varsinaisen shokkivaiheen yli, sillä tunnen kulttuurin ennestään ja tiesin mitä odottaa ja mitä oli vastaan tulossa. Nyt pari viikkoa olen kuitenkin lähinnä pysynyt paikoillani imeskelläkseni kaikkea kokemaani, näkemääni ja oppimaani, jotta voisin tästä singahtaa hieman rauhallisemmin ja harkitummin uuteen nousuun. En siis tarkoita, että lähtisin taas tästä hurjana bilettämään ja matkustelemaan; ei, sillä realiteetit, eli rahavarojen rajallisuus sekä opiskelijan velvollisuudet, muistuttelevat olemassaolostaan, vaikka biletys ja matkustelu maittavatkin (ja luonnollisesti myös jossakin määrin jatkuvat). Tarkoituksena on ollut tarkistella omia intressejäni opiskelun ja ylipäätään vaihtovuoden suhteen, jotta aikanaan kotiin palatessani voin todeta saaneeni tästä vuodestani irti kaiken sen, mitä alunperin halusinkin - jopa enemmän.

—–
Halusin hieman jäsennellä ajatuksiani, sillä eräs paikallinen, kaveriksi luokiteltava henkilö, aiheutti minussa lievän kuohahduksen tässä päivänä eräänä. En voi sietää sitä, että joku tulee mulle opettamaan, miten mun kuuluisi elää ja mitä mun tulisi tehdä. Auttaa saa, omia mielipiteitään ja näkemyksiään saa esittää mistä vain, mutta typerä on jos yrittää saada mut purematta nielemään omat “viisautensa”. Ja vielä hölmömpää on loukkaantua siitä, että minä hieman ääntä korottaen kerron mielipiteeni kyseisestä elämänohjeiden tuputtamisesta. Osaan ihan itsekin ajatella, herrinjee, vaikkei aina siltä näytäkään! Tyyppi ehkä hieman säikähti, kun kiltinnäköisestä pikkutytsystä löytyykin temperamenttia vaikka muille jakaa, vaan saas nähdä pääseekö hän tästä yli… Onneksi lähimmät ystäväni eivät enää ota pikku kuohahduksiani vakavasti, vaan nauraen toteavat: “Oh! I love your attitude!” Jolloin en itsekään voi muuta kuin nauraa

Naamajumppaa? Äännä ranskaa! Pysyy kaksoisleuatkin loitolla.

* Un chasseur sachant chasser sait chasser sans son chien de chasse.
* Je suis ce que je suis et si je suis ce que je suis, qu’est-ce que je suis?
* Il était une fois, un homme de foi qui vendait du foie dans la ville de Foix. Il dit ma foi,
c’est la dernière fois que je vends du foie dans la ville de Foix.
* Le général Joffrin nous dit: A Toul, ai perdu mon dentier.
En général j’offre un outil à tous les pères du monde entier.
* Je dis que tu l’as dit à Didi ce que j’ai dit jeudi.
* Si ces six cents six sangsues sont sur son sein sans sucer son sang, ces six cents six
sangsues sont sans succès.
* Dans ta tente ta tante t’attend.

* Santé n’est pas sans t, mais maladie est sans t.
* L’Arabe Ali est mort au lit.
Moralité: Maure Ali, t’es mort alité.
* Mon père est maire, mon frère est masseur.

* Comté, Comté, Comté, …
* Oh! Le sale! Oh! Le sale! Oh! Le sale! …

Lisää harjoituksia, ja ranskantaidottomille myös typerät käännökset englanniksi.

Du temps en temps ca fait du bien à rester tranquillement dans l’appartement sans rien faire. En tout cas, rien de spécial. Ce week-end est le premier sans aucun projet, et franchement dire, je me sens en peu bizarre. J’ai beaucoup de choses à faire, si je veux, mais je ne sais pas de quoi commencer. Je pourrais bien lire les livres super intéressants que je viens d’acheter (p.ex. Comment ne plus être en retard [LOL!], par Burka et Yuen), ou bien, je devrais remplir la feuille Learning Agreement et l’envoyer finalement en Finlande afin que M. Gambier pourrait la signer. Mais probablement il va me dire que non, mademoiselle, cela va pas du tout, tu dois le refaire et prendre les cours plus utiles, voilà. Pourtant je m’en fiche: il n’y a pas de cours vraiment équivalents, désolée monsieur. Ca serait aussi vachement raisonnable de travailler un peu pour améliorer mon italien, comme le prof d’expression orale va vraisemblablement me faire parlare un po’ d’italiano la prossima volta. En plus, le prof veut que j’écris une feuille à propos de mes études précédents utilisant il passato remoto, et je n’ai aucune idée comment conjuguer les verbes en passato remoto, bien que je doive déjà connaître toute la grammaire italienne… Bof, ce n’est pas grave, je suis Erasmus Je pourrais aussi sortir avec les amis ce soir, mais je n’ai pas vraiment envie, et pas d’argent du tout, alors c’est beaucoup mieux à rester chez moi. Aller au lit tôt et reveiller tôt demain matin, prendre grand plaisir à mon café au lait matinal, aller courir avant midi pendant une heure ou plus, même, manger quelque chose (pour un raison ou un autre, cette semaine j’ai tout le temps envie de manger! Ca doit être à cause des hormones féminines, vous savez), être contente de ne pas avoir la gueule de bois, et tout ca… Ah! l’art de vivre!

Au fait, ce n’est pas mal du tout à écrire en francais des fois. Je m’en fous, les fautes: plus importante, c’est oser de s’exprimer, n’importe combien de fautes on fait, parce que c’est comme cela que l’on apprend. Voilà. De tout facon, si vous voulez me corriger, faites le.