Muutama päivä siinä meni, että sai suomen kielen automatisoitua. Ei, en millään tavalla tarkoita snobbailla, tyyliin voi eeei kun en osaa enää suomea, vaan todeta, että kun yksi kieli automatisoituu, menee hetki, että tottuu taas toiseen. Vielä viikonloppuna yllätin itseni ajattelemasta ranskaksi tai englanniksi sellaisia asioita, jotka on ko. kielellä suomea yksinkertaisemmin ilmaistavissa, tai ihmetteleväni, tuliko kaupantädille sanottua mersii vai tänkjuu vai kiits.
Vaan nyt onkin sitten tosi helppoa, kun voi sanoa kaiken mitä mieleen juolahtaa kielen ollenkaan kangertelematta. Äidinkieli on sentään äidinkieli.
Toinen totuttelemista vaativa, kieleen liittyvä seikka on ollut tajuta, että kaikki täällä todellakin puhuvat ja ymmärtävät tuolla maailmalla ah! niin harvinaista suomen kieltä. En ehkä sittenkään voi sanoa mitä mieleen juolahtaa, sillä ei ole kauhean korrektia kaupassa puhista leveähkölle, ostoskärryjen kanssa tientukkeena pyörivälle mammalle, että Kuulehan mamma, päätä mihin menet ja pane sitten tossua toisen eteen, sillä mitä todennäköisimmin mamma ymmärtää mitä ähisen. Moinen suorapuheisuus - vaikka sitä Ranskassa voin suomeksi harrastaakin - olisi täällä jokseenkin epäkohteliasta. Hmm, jollen sitten puhisisi ranskaksi… 
Leffateatterin jonossa joku puhui ranskaa. Kuulosti niin kotoisalta!
Harmittaa tosi paljon, etten voinut rahattomuuteni vuoksi järjestää rakkaalleni mitään synttärijuttua. Ja päälle päätteeksi sain vielä riidanpoikasenkin aikaiseksi tällä ikuisella haavoittuvuudellani. Hyvä mä. Vaikka miten yritän ajatella, että heti vuodenvaihteessa raha-asiat järjestyvät, ja silloin voin yllättää hänet jollakin monista ideoistani, niin ei se oikein meinaa riittää itselleni. Eläisin niin mielelläni juuri tässä hetkessä.
Maailman synkkiä tosiasioita on, että rahattomuus hankaloittaa elämistä. Vaikka miten haluaisi kieltää maallisen mammonan merkityksellisyyden, niin pakko sitä on köyhyyden edessä nöyrtyä ja myöntää, että nämä nykyajan oravannahat ne pitävät pallon pyörimässä. Mälsää.
Onnellinen voi onneksi olla ilmankin, kun vain unohtaa murheensa ja keskittyy olennaiseen. Olen.
Vesi on käsittämättömän pehmeää: iho ja hiukset nauttivat. Kahvi on yllättävän laimeaa, vaikka valmistan sen ihan samoin kuin ennenkin. Ulkona on kylmä, vaikka on plus-asteita, mutta kun aurinko ei lämmitä. Sisällä on lämmin, vaikkeivät patterit pauhaa täysillä, ja sähköt toimivat vaikka laittaisi hellanlevyn päälle, tai jopa sellaisen ylellisyyden kuin uunin. Irtokarkkisäkki ei aiheuttanut kummempia väristyksiä, vaikka luulin sen olevan autuus. Viherkasvini ovat kaikki hengissä, vaikkakaan eivät ihan vihreitä vaan pikemminkin syksyn väreissä Suurta, kaunista kotiani ja upeaa, rakastavaa miestäni jaksan ihastella joka käänteessä.
Heräsin puoli kymmeneltä ja ihmettelin, kun ulkona oli hämärää. Nyt on tunti kulunut aamukahvia hörppiessä, ja edelleen on hämärää. Mahtaako maailma tästä tämän kirkkaammaksi edes muuttuakaan seuraavien neljän tunnin aikana, jolloin jälleen ilta saa? Paras mennä ulkoilemaan nyt, jotta saa edes hiukan luonnonvaloa elämään ja pysyy järjissään. Ensitalveksi hankin kirkasvalolampun, ca c’est sûr.
Matkalaukuntuojamies tuo omia polkujaan kulkevan matkalaukkuni ihan pian. Sitten lähden moikkaamaan työpaikkaa, ja myöhemmin kaverin kanssa jouluglögille juoruamaan koko syksyn kuulumiset (ja hänellähän niitä riittää).
Ihanaa olla kotona!
Ranskan kodista lähtemisestä Suomen kotiin saapumiseen meni yhteensä 15 tuntia. Matkaan mahtui monta mutkaa.
Ensinnäkin Montpellierissä satoi, joten kastuin tietysti kävellessäni kotoa bussiasemalle. Toiseksikin, kaikki lennot olivat myöhässä Pariisissa vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi, joten kone, millä minun piti lentää Pariisiin, ei ollut vielä lähtenyt edes Pariisista silloin, kun sen olisi jo pitänyt nousta Montpellieristä. Kahden ja puolen tunnin ylimääräisen odotuksen korvaamiseksi lentoyhtiö tarjosi ilmaisen juoman lentoaseman kahvilassa. Otin tietysti kalleimman cappuccinon. Ja kerrankin olin tyytyväinen, että alkuperäisen aikataulun mukaan olisin joutunut odottamaan jatkolentoa 4 tuntia: nyt ehtisin ihan hyvin Helsingin koneeseen.
Vaan toki myös jatkolento oli myöhässä, tosin vain puolitoistatuntia. Jännäsin vähän, ehtisinkö sitten Turun bussiin vai joutuisinko odottelemaan seuraavaa, mutta hyvin kerkesin. Tosin kaiken huippu oli, että matkalaukkuni oli jäänyt seikkailemaan jonnekin matkanvarrelle. En ollut pätkääkään yllättynyt enkä ollenkaan vittuuntunut, sillä tiesin moisen olevan hyvin tavallista Air Francen lennoilla. (Lensin ko. yhtiön lennolla vain ja ainoastaan siksi, että liput oli maksettu jo syyskuussa. Taatusti viimeinen kerta.) Suomalainen virkailijasetä oli lupsakka ja palveluhaluinen, ja viidessä minuutissa hän hoiti liput ja laput kuntoon. Laukku tuotaisiin kotiovelle heti kun löytyy.
“Pikavuoro Turkku” oli puolestaan etuajassa, joten kepeästi ilman matkalaukkua kotiinpäin kävellessäni Ville tuli puolivälissä vatsaan. Rakas. Koti oli kaunis; siistiksi puunattu ja kynttilöin valaistu. Nälkäinen kotiinpalaaja sai ensin vatsansa täyteen perunamuusia, nakkeja ja ruisleipää, jonka jälkeen pääsi sulattelemaan ateriaansa saunan lämpöön. Eikä oma sänky ja oma kulta ollut ollenkaan huono yhdistelmä sekään, päinvastoin
Olen onnellinen.
Vaan miten tottua taas siihen, että jo puolikolmelta iltapäivällä alkaa hämärtää?
Syyslukukausi on nyt lusittu. Eiliset tentit menivät juuri niin, kuin voi olettaa menevän tenttien, joihin ei liiemmin panosta. Menivät.
Eilen hyvästelin rakkaan ystäväni Robin. Nopeasti, kirjastosta tenttiin siirtyessäni: “Bisou. Bon courage.” Tietynlainen haikeahko katse, hymyntapainen, nyökkäys. Inhoan hyvästejä, joten tämä meni hyvin. Illalla toki kirjoitin hänelle vielä tenttikysymykset, jotta hänen tenttinsä menisi tänään vähän paremmin kuin omani. “Mistä tunnet sä ystävän” Oli hienoa tutustua ihmiseen, jonka kanssa tuli alusta lähtien todella hyvin juttuun. Hän menee kevääksi jatkamaan kaukosuhteiluaan Italiaan, joten onpahan sielläkin sitten paikka, mihin mennä visiitille 
Navette linja-autoasemalta lentokentälle lähtee reilun tunnin kuluttua, ja minä olen vielä yöpaidassani, pakkaamiset ihan vaiheessa. Yli kellonympärys matkustusta, ja sitten olen vihdoin kotona, oman kullan kainalossa. Toivottavasti matkan varrella ehtii nukkua, sillä ensi yönä ei ehkä kerkeä
Vaikka onhan se vähän haikeaa jättää tämä toinen koti, siitäkin huolimatta että tietää palaavansa takaisin.