Tinnu.net

Raaka liha ellottaa. Jo se, miltä niin lihat kuin kanat näyttävät kaupan lihatiskillä tai kotona fileenä tahi siivuna, on kerrassaan vastenmielistä, saati, että koskisin niihin verisiin lölleröihin edes kättäpidemmällä. En ole kahdenkymmenneljän ensimmäisen elinvuoteni aikana kertaakaan valmistanut liharuokia, kun siis simppeliä jauhelihaa ei lasketa. Talvella Ranskassa kuitenkin rohkaistuin ja ostin itselleni kaupasta kananrintaa, aikomuksenani suikaloida se ja kypsentää pastan kaveriksi. Vaan kyllä teki pahaa kun jouduin ottamaan toisen tissin käteeni ja asettamaan sen muovilautaselle pilkottavaksi. Hetken aikaa piti nieleskellä, mutta niin vaan otin haasteen vastaan ja puukon käteen, ja sain kunnialla eläimenpalaset pannulle. Vaan ei niitä kyllä ollut sen jälkeen edes kiva syödä. Toinen tissi jäi loppuviimein jääkaappiin josta se lensi päiväysvanhana roskiin. En kyennyt.

Äsken valmistin kanaa jo toista kertaa elämässäni. Otin rinnat yksitellen käteeni ja siirsin pannulle. Kuvotti. Mutta ihan hyviä niistä sitten tulikin, vaikka ruokamyrkytysfoobikkona(kin!) kypsensin niitä niin kauan että varppina ovat läpeensä kypsiä. Nyt on muka vatsa kipeä — hah Ville söi niitä kaksi, joten se tuosta ensimmäisenä kuukahtaa, jos tässä joku on kuukahtaakseen. Kun tänään oli viimeinen käyttöpäiväkin kerta! Kerrassaan hupaisaa.

Pidän toki lihasta, paljonkin, jos se on jonkun muun valmistamaa, ja jos minun ei tarvitse nähdä tai käsitellä sitä kypsentämättömänä. Pienenä en syönyt minkäänlaista lihaa (paitsi sitä iänikuista jauhelihaa), mutta vuosien varrella on tullut opittua niin nautiskelemaan juuri sopivaksi paistetusta naudan sisäfileestä, kuin myös kohteliaisuussyistä nieleskelemään hampaissa niljahtelevaa läskikimpaletta. Niinpä, läheskään aina lihansyönti ei ole mielekästä.

Myönnän olevani potentiaalinen kasvissyöjä: pystyisin oikeastaan suht vaivattomasti elämään ilman lihaa. Joskus lukioaikoina toki yritinkin olla muodikas ja siirtyä kasvisravintoon, mutta aika äkkiä huomasin, että ruokavalioni koostui pelkistä voileivistä. Minä kun en peruskranttuna pidä kaikista kasviksistakaan, ja kasvisruoan laittaminen tuntui syystä tai toisesta erittäin vieraalta sekin. Sitä paitsi sitten olisi pitänyt pidättäytyä niin lihapullista, nakeista, kalapuikoista kuin hampurilaisistakin, mikä tuntui aikasta ylitsepääsemättömältä ja tarkemmin ajateltuna tuntuu edelleen. Lisäksi olen nykyään aika tarkka siitä, että ruokavalioni sisältää tarpeeksi proteiinia (jotta nuo ihan silminähden kehittyvät (jea rait!) muskelini saavat riittävästi rakennusaineita :P), enkä usko että kasvisruokavaliota noudattamalla pystyisin takaamaan itselleni kaikki tärkeät ravintoaineet. Miehekkeeni onneksi pitää huolen siitä, että keittiössämme aina aika ajoin leijuu kypsän lihan vastustamaton tuoksu, ja ettei meille ilmesty liikaa kasviksia.

Se mitä tulee lihansyönnin eettisyyteen niin eläinten kuin maailman nälkäänäkevien kannalta, on jo ihan toinen juttu. En ole vielä kehittänyt niin kattavaa ja perusteltua näkemystä, että voisin aiheesta sanoa suoralta kädeltä juuta tai jaata. Aihe on kyllä mielenkiintoinen, ja mitä todennäköisimmin tulen vielä valistamaan itseäni eettisestä näkökulmasta lisemmälti. Joskus. Jossakin.

Nyt ei vaan runosuoni sykähtele, ei, eikä väkisinkään viitsi mitään vääntää, joten ollaan sitten hiljaa kunnes juttu rupeaa taas luistamaan. Oikeastaan aiheita olisi takataskussa aika liuta, niin Ranskan ajalta kuin “uudelta ajaltakin”, mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti kirjoitututa. Arkeeni kuuluu töitä, treeniä ja tenttikirjoja — ihan oikeaa elämää, mukavaa sellaista. Mielenkiintoisia juttusia on hautumassa mielessä ja ihan konkrettisesti suunnitteillakin. Voi elämän kevät

Yhtäkään suklaamunaa en ole suuhuni pannut, ja se on valitettavaa. Jospa ne olisivat pässiäisen jälkeen alennusmyynnissä?

Isonenäinen ja tavattoman herttainen lääkärisetä totesi meikätytön tänä aamuna kaikinpuolin terveeksi. Lähestulkoon kuin pikkutyttö kesäisellä niityllä hyppelin rallatellen jäätikköjä pitkin kotiin ja keitin toisetkin aamukahvit. Mutta ei yyteehooässäily vielä tähän loppunut: huomenna labrakokeet, ensiviikolla spesialisti ja seuraavalla hampilääkäri. Nämä tulevat käynnit eivät tosin enää liity tähän terveysskitsoiluuni, vaan ovat ihan aiheellisia tapaamisia. Noh, ihan aiheellinenhan tämäkin oli, ja monella tapaa ainakin erittäin helpottava.

Tänään on muutenkin taas sellainen olo, että päivä paistaa jälleen tähän kehittelemääni pikku risukasaan. Kyseinen risukasa syntyi tässä viikonmittaan turhautumisesta ja tympääntymisestä, mutta nyt kun olen taas tolpillani, tuntuu energiaa riittävän vaikka muille jakaa! Mihinkähän jännään tässä tulee vielä ryhdyttyäkään…

Jospa nyt ensin kuitenkin lähtisi taas vaihteeksi tienaamaan.

Äh, netti sanoutui irti

Tuli sitten oltua monta päivää kipeänä. Ei mitään muita oireita, vain kuumetta. Outoa. Tavallisesti päivittäin liikkuvalle ja paljon ulkoilevalle ihmiselle viiden päivän paikoillaan könnääminen on ollut aika tukalaa. Aluksi tietty olotila oli sellainen, ettei muuhun pystynytkään kuin makaamaan puolikuolleena sängyssä, mutta nämä viime päivät, kun ei enää ole varsinaisesti tuntunut kipeältä mutta on joutunut ottamaan iisisti, ovat aiheuttaneet jos jonkinlaista turhautumista. Ville-parka on tietysti joutunut kuuntelemaan uikutustani, mutta hän on kyllä ollut niin esimerkillisen ymmärtäväinen, ettei tosikaan! Tänään aion viimein elellä ihan normaalisti ja mennä ulos aurinkoiseen jokirantaan käppäilemään. Huomenna kun tarttee olla työvireessä, kuten koko tulevan viikon.

Voi kun voisi olla aina terve ja välttyä niin pikkuflunssilta kuin ihan oikeasti vakavilta sairauksilta. Olen terveyteni kanssa niin skitso, että kaikki pienetkin tuntemukset otan syyniin ja luulosairastan vaikka mitä kamaluuksia. Opin kuutisen vuotta sitten paniikkikohtauksiin tutustuessani kuulosteleman kroppaani ja ylireagoimaan kaikkiin vähänkin epätavallisiin tuntemuksiin. Vaikken kyseisistä panikoimisista enää kärsikään, niin tuo varovaisuus on jäänyt, eikä ainakaan helpota elämää tahi henkistä tasapainoa, jos pelkää fysiikkansa puolesta.

Onneksi tuo skitsoilu tulee ja menee, eikä se siis ole jokapäiväistä elämää. On tullut huomattua, että mitä kiinnostavampaa ja aikaansaavampaa arkea elää, sitä vähemmän on aikaa ja tarvetta keskittyä moisiin merkityksettömiin sivuseikkoihin. Nyt lienee menossa jotenkin henkisesti kohtalaisen tylsä jakso. Olisiko syytä herätä haaveiluista taas tähän hetkeen ja tehdä elämästään tasan tarkkaan sellaista, kuin sen oikeasti haluaa olevan? Mukavaahan tämä on näinkin, en valita, mutta aivot taitavat kaivata virikkeitä.

Kropan kuunteleminen on kyllä tärkeää, sitä eivät kaikki kiireiset ihmiset osaa, mutta liika on liikaa siinäkin. Nyt olen oikeastaan jo unohtanut, miksi olen sinne lääkäriin huomenna menossa…

Aivan, tasan tarkkaan vuoden päivät tässä on jo tullut juttusia kirjoiteltua tänne nettinurkkaukseeni. Blogin tähänastinen elämä on ollut kolmivaiheinen:

Ensin kirjoittelin valkoiseen valtakuntaani niitä näitä monimutkaisesta ja uskomattoman hankalaltatuntuvasta elämästäni. Näin jälkeenpäin ajatellen olin kyllä todella pihalla. Vaihtoonlähtöpanikointi, parisuhdetuskailu ja riidankylväminen täyttivät ajatukseni, mutta hevostelu sentään auttoi pysymään jotenkuten järjissään (vaikka siinäkin meinasi järki karata, kun oman hepan hankintaa suunnittelin :D). Valitettavasti - tai onneksi - nämä ensimmäisten 5 kk:n merkinnät ovat kadonneet bittiavaruuteen tämän viimeisimmän uudistuksen myötä.

Toinen vaihe oli tuo Ranskan aika, jolloin blogi heräsi henkiin kuukauden kesälomaltaan. Uusi ulkonäkö ja uudet kujeet: siniset seinämät ja seikkailuhenkeä. Oli hurjaa ylämäkeä ja jyrkkää alamäkeä — sitä tuli ravisteltua itseään aika kovalla kädellä ihan huomaamattaan. Blogiin kertyi merkintöjä matkan varrelta aika läjä, ja ohimennen menin ja viisastuin monessakin mielessä. Kotiinpaluu kesken Erasmus-vuoden oli, mikäli mahdollista, jopa viksumpi veto kuin vaihtoonlähtöpäätös vuotta aikaisemmin. Loppukaneetti on vielä muhimassa ja odottamassa julkaisuaan.

Ja koska uusi elämänvaihe saa usein aikaan monenlaista muutoksenhalua, aloitti blogikin kolmannen vaiheensa ja ryhtyi rakkaani avustuksella tyttömäisen vaaleanpunaisehkoksi. Uusi suunta on vielä hakusessa, mutta eiköhän tässä pikkuhiljaa jotakin juonta keksitä, että saadaan blogi pysymään hengissä. Ja jos ei mitään punaista lankaa ala löytymään, niin luvassa on jokatapauksessa täysin päämäärätöntä höpöttelyä. (Paitövei, ihan hiljaa mielessäni jossakin hetkellisessä mielenhäiriössä jo harkitsin listautumistakin, mutta aika äkkiä hylkäsin sen ajatuksen. Pysyttelen mielummin tuntemattomana (HAH!) ja hivenen syrjässä suuresta ja mahtavasta Blogistanista. Mutta ehkä senkin aika joskus koittaa, vaikkapa neljännessä vaiheessa ;))

Nopsasti se vuosi vaan taas meni. Tästä on hyvä jatkaa.