Tinnu.net

No vähänkö ärsyttävää kun tuossa on tuollainen wannabe-ranskankielinen mölötys ensimmäisenä. Hus hus, alemmas siitä!

Huomenna töitten jälkeen lähdetään kokoviikonlopunbileisiin järvenrantaan, wuhuu! Tarttis vissiin pakata kamoja kasaan ja kirjoittaa muistilista, mitä kaikkea aamupäivällä täytyy muistaa vielä tehdä… Nääh, viimetippa se paras tippa. Eikä muuten tule olemaan ainoa tippa viikonlopun aikana

Ce matin j’ai reçu deux messages éléctroniques de France. Plus précisement, de Montpellier. Le premier était de la part de l’Université: la Madame la responsable d’ Erasmus a repondu à ma demande des documents de lundi, énoncant “Dis-moi si cela te convient”. C’est stupéfiant! Quelle vitesse d’action pour un français!

L’autre message venait d’une étudiante montpellieraine qui viendra étudier à Turku en septembre, comme Erasmus. Elle me demande de l’aide avec le choix des cours, le logement, etc. Elle écrit qu’elle a peur de venir en Finlande car c’est tellement loin et différent par rapport au Midi, mais en même temps elle est contente de pouvoir compter sur quelqu’un (moi) en tous ses questions, et surtout au début de son séjour ici. Moi, je suis ravie de l’aider!

Aussi suis-je en correspondance avec une fille qui ira de son tour à Montpellier en septembre. Elle a naturellement plein des questions, comme moi-même il y a un an. J’en souviens très bien. Et soudain, tout est fini, passé, vécu…

Après avoir lu les deux messages, j’ai tout d’un coup commencé à parler français à mes chats, et il me prenait quelques instants pour rendre compte qu’il fallait changer de la langue. Franchement dit, ça ne ferait pas la différence: néanmoins les deux chatons ne comprennent rien. Bêtes comme ses pieds, mais extrèmement mignons, ces félins.

Ah oui, je veux mentionner que mon cul est devenu un peu moins grand, c’est-à-dire, je peux porter quelques pantalons que je n’ai pas pu porter après ma rentrée en Finlande. Oui, c’est ça le problème — les vêtements qui ne me vont plus (combiné avec le manque des finances), et pas vraiment la taille d’une certaine partie du corps. Bof.

Och samma på finska: ranskan kieli on kerrassaan kivaa!

Edit: Muutamaa tuntia myöhemmin hyppäsi silmille muutama ruma kirotusvihre, jotka toki piti heti fiilata. Lisääkin löytynee — saa osoittaa sormella, sillä perfektionismini kukoistaa

Viimeinkin sain aikaiseksi kirjoittaa Ranskan pankkiin sen hiivatin kirjeen, että pliis, sulkekaa pankkitilini ja siirtäkää rahat Suomen tilille kiitos. Eipä siitä kauhean pitkä ole, kun tarkistin verkkopankin kautta tilini tilanteen, ja kaskas, sieltä oli hävinnyt 59 euroa yhteystietojenetsimiskuluja. Eli olivat peijoonit saaneet jostakin vihiä, että olen häipynyt maisemista, ja katsoivat tarpeelliseksi etsiä olinpaikkani ja veloittaa siitä kymmeniä erkkejä. Jostakin syystä en vieläkään jaksa riehaantua: tokikin 60e on opiskelijalle suuri raha, mutta kun se ranskalaisten touhu nyt vaan ON tuollaista, eikä sille yksi suomalaislapsi mitään mahda. Kunhan nyt sitten suht edullisesti vaivautuisivat siirtämään ne rahat, ettei siitäkin menisi kauheasti vaivautumiskuluja.

Kokeilin pari viikkoa sitten nostaa Ranskan pankkikortilla automaatista rahnaa, ajattelin, että jos ne vaikka sillä konstilla saisi enemmittä kuluitta pois. Ensimmäinen nosto sujuikin mallikkaasti: otin maksimimäärän, ja nosto näkyi verkkopankissa ihan normaalisti ilman nostokuluja tms. Yritinpä sitten nostaa loputkin, mutta joka kerta vehje sylkäisi korttini ulos ja väitti ettei pysty. Ihmettelin, sillä olinhan Espanjassakin nostellut useita kertoja rahaa, eikä automaatit sielläkään valitelleet, niin miksi sitten täällä. No, viimeinen yritys ei päättynyt sylkäisyyn vaan imaisuun: “Korttisi on otettu talteen ja palautetaan tilipankkiisi, ole hyvä ja käy hakemassa korttisi pankistasi”. Jepjep, toki lähden Ranskaan yhden pankkikortin takia! Jouti mennäkin, kun kumminkin olen sulkemassa tiliä. Vaan äitikkänihän tiesi, että moinen pankkikortin lähettely maksaa, ja minultahan sekin veloitetaan! Eli saas nähdä kuinka paljon sieltä on taas vedetty välistä…

Kun nyt sitten sain aikaiseksi kirjoittaa ranskaa, näpyttelin samalla meiliä yliopiston Erasmus-vastaavalle. Pyysin jo ennen lähtöäni allekirjoitusta Letter of Confirmationiin, mutta koska tietenkään allekirjoittava ihminen ei ollut paikalla (eikä ko. rouva tietenkään voinut signeerata), lupasi rouva lähettää paperin postitse. Jepajepa. Arvasin, että näin siinä sitten käy kun ei ole itse fyysisesti paikanpäällä pitämässä puoliaan, mitä siellä siis jokaikisen pikkuasian kanssa täytyy tehdä. Samoin kurssisuorituslapun he lupasivat lähettää, ja kirjoitin oikein kirjekuoreen valmiiksi nimeni ja osoitteenikin, vaan eipä ole mitään näkynyt ei kuulunut. Että jospa tuo lähettämäni meili saisi vähän liikettä rouvien reumaisiin niveliin. Kivoja tätejä he olivat, ei siinä mitään, mutta ranskalainen, varsinkin eteläranskalainen, meininki on tuollaista mañana-touhua.

Turussa ja Montpellier’ssä on juuri nyt yhtä monta astetta lämmintä. Vaan Montissa on loppuviikosta 30 C. Aah, kaipaan…

Niin, kaipaan toki sinne kauniiseen kaupunkiin etelän auringon alle, Välimeren kuumalle hiekalle ja mukavan kaveriporukkani seuraan. Kaipaan Ranskaa, ranskaa ja ranskalaisuutta. Vietin viime syksynä yhden elämäni upeimmista ajanjaksoista: näin, koin ja opin paljon, ja todella tunsin eläväni. Kevät olisi saattanut porukan hajoamisesta huolimatta osoittautua yhtä upeaksi kuin syksy, mutta siltikään en kadu kotiinlähtöpäätöstäni. Vietin täällä kotona erittäin hienon kevään. Lähtööni vaikuttaneita syitä en aio vieläkään tässä ryhtyä ruotimaan, vaan minulle riittää, että itse tiedän tehneeni hyvän päätöksen. Joillekuille olen hieman pintaa raapaissut, mutta harva tietää sen enempää, eikä se kenellekään kuulukaan. En tarvitse arvostelijoita, tai toteamuksia “emmä kyl suna ainakaan ois lähtenyt”, jne. Pitäkää omana tietonanne.

Olen viettänyt kolme pidempää jaksoa ulkomailla, ja tämä oli kyllä ehdottomasti paras, vaikka omat hienot juttunsa oli aiemmissakin keikoissa. Tiedän vielä lähteväni monenmonta kertaa, ehken enää pitkiksi ajoiksi, sillä lyhyemmät riittävät mainiosti, mutta veri vetää maailmalle nyt ja tulevaisuudessa. Itse asiassa seuraavaan reissuun on enää pari viikkoa Kyllä sitä reissaamisen vuoksi aina välillä köyhyyttelee ihan mielellään.

Viikonkos tässä on taas vietelty hiljaiseloa? No mutta kun IRLailu on vienyt mennessään!

Tytöllä on juoksuaika. Ihan hillitön juoksuhimo on kylmän alkukevään jälkeen vallannut kesäisen mieleni, ja joka päivä on päästävä kierrokselle. Olen suosiolla jättänyt tuon temppuilevan sykemittarin kotiin ja keskittynyt sovittamaan juoksuaskeleita iPodista tulvivan musiikin rytmeihin — ihan vain nautiskelemaan. Juoksemisesta saa niin fyysiset kuin psyykkiset kiksit. Joojoo, olen tätä toki aiemminkin hehkuttanut mutta kun näin se vain on, ja edelleen kehotan epäilijöitä kokeilemaan itse. Sopivalla vauhdilla ja sopivalla musiikilla kun askeltaa, niin ah! niin älyttömän viisaat ajatukset täyttävät mielen ja jalat rullaavat kehon alla ihan itsestään. Sitä ikäänkuin ratsastaa omilla jaloillaan ja nauttii kirkkaasta (ajatuksen)juoksusta.

Vaan onhan haittapuolensakin moisella juoksentelulla: unentarve lisääntyy. Ei siis mitenkään vahingollinen haitta, paitsi ihmisille, joilla ei ole aikaa nukkua riittävästi. Ai fiil sori foor tem. Ja jos ei “muista” venytellä tarpeeksi, niin saa takuulla kolotuksia. Itselläni on alaselkä ja lonkan koukistajat jääneet aivan liian vähälle huomiolle, ja sen kyllä huomaa. Auts.

Asiasta toiseen: kaipaan maalle. Haluan luontoa, raitista ilmaa ja hiljaisuutta ympärilleni. Keskustassa on toki kiva asua lyhyiden välimatkojen vuoksi, mutta autojen meteli ja saasteet ottavat kupoliin, kuin myös se, etten voi tuosta vaan yhtäkkiä mennä ulos vain olemaan. Aina täytyy olla joku määränpää tai joku syy lähteä, ja sekös ahistaa. Toki voi flaneerailla kaupungilla ja lenkkeillä vaikka monta kertaa päivässä, mutta kun haaveissani olisi voida leiriytyä johonkin aurinkoiseen, vihreään paikkaan lukemaan hyvää kirjaa. Ihan olla vaan ja nautiskella luonnosta ja rauhasta. Jokirannassa on, joo, penkkejä ja nurmikkoa ja kaikkea, mutta on siellä aurinkoisena päivänä myös populaa sen verran, että jos ei ajoissa mene varaamaan itselleen paria neliömetriä vihreää tilaa, saa jäädä ilman, saati että missään olisi rauhallista ja metelitöntä.

Vaan kylläpä ahistaisi sekin, jos välimatkat olisivat pitkät ja aina täytyisi oikein lähtemällä lähteä joka paikkaan, ehkä omalla autolla lisää meteliä ja saastetta tuottaen ja parkkipaikkoja etsien, taikka julkisilla vehkeillä aikataulujen orjana. Tai polkumasiinalla, satoi tai paistoi. Siksipä minulle sopisikin:

a) Aktiivinen hevosharrastus, sillä heppojen kanssa touhutessa on kaukana kaupungin kiihkeydestä, keskellä luonnollista lannanhajua ja linnunlaulua luontokappaleiden kera. Luv it!

b) Purjeveneharrastus. Ikinä en ole purjehtinut (paitsi se yksi vartin keikka Villen kanssa toissa kesänä, kun pelotti NIIN!), mutta miehekkeeni myötä joku pieni kipinä syttyi tässä eräänä kesänä, ja siitä lähtien olen elänyt luulossa, että purjehduselämäntapa sopisi minulle. Osaan kuvitella, miten upeaa olisi joka kevät ryhtyä venhonkunnostuspuuhiin merenrannassa luonnonhelmassa, ja sitten viimein laskea venho vesille ja antaa tuulen puhaltaa purjeisiin… Viikot ahertaa kaupungissa ja viikonloput purjehtia Airistolla (ja koetella parisuhteen kestävyyttä nukkekotielämää elellessä, heh).

c) Mummonmökki- tai kesämökki- tai jokumökkimeininki. Olisi huisin hauskaa hoitaa puutarhaa ja maalata mökkiä punaiseksi ja maata riippukeinussa koivujen katveessa… Äipän mummonmökkiprojekti on totisesti saanut minutkin mökkihöperöksi.

Juujuu, olen tulossa vanhaksi. Kaksviis on monellakin tapaa ihan eri kuin vaikka kakskyt.

Pointtini lienee, että haluaisin erottaa arjen ja vapaa-ajan toisistaan selkeämmin. Nyt ei oikeastaan ole mitään eroa sillä, onko keskiviikko vai sunnuntai, vaan päivät ovat suht samanlaisia. Jos arjen ja vapaan välillä olisi selvä ero, voisi ehkä molemmista saada enemmän ja molemmissa tuottaa enemmän. Olisi työ jota paahtaisi täysillä viikot, sekä viikonloput, jolloin ei soisi ajatustakaan arjelle. Ja arki-illat juoksisi ja liikkuisi (tai hevostelisi tai kuopsuttaisi venhoa tai lukisi mökkilehtiä ja miettisi mökkijuttuja), ja, no, juostessa saisi ihan vahingossa luovaa työtään koskevia kuningasajatuksia ja -ratkaisuja…

Köyhä opiskelija voi toistaiseksi vain haaveilla ja pienin askelin edetä kohti unelmiaan. Voihan toki olla, että sitten kun kaikki kiva olisi taloudellisesti mahdollista ei konit tai paatit tai maalaiselämä kiinnosta pätkän vertaa vaan haluaisinkin perustaa kissasiittolan (NOT!) tai toteuttaa joitakin niistä monista muista nyt haaveilemistani asioista, mutta mitäpä tuo. Pääasia, että ihmisellä ON haaveita, sillä ne vievät eteenpäin, ja ilman haaveita matka tuntemattomaan voipi ahistaa. “Elefantti syödään pienin suupaloin”, totesi Ron Dennis tämänaamuisessa Turkkarissa.

Matkahan on yhtä tärkeä kuin määränpää, ja matkan varrelle mahtuu monenmoista. Mutta siitä sekä osa-aikaranskalaisuudestani lisää mahdollisesti seuraavalla kerralla. Nyt juoksulle ja sitten töihin!

Tyytymättömyys on antanut mainion ponnistusalustan ja energia alkaa suuntautua viksummille urille: mielessä on alkanut itää suunnitelmia Vähän tosin lannistaa kokemuksen kartuttama tieto siitä, että turhan usein näillä hienoilla suunnitelmillani on taipumus romahtaa pientenkin - ja joka kerta ihan samanlaisten - vastatuulten puhaltaessa. Se tosin kielii siitä, etteivät suunnitelmani lepää kovinkaan vahvalla pohjalla vaan perustuvat ennemminkin johonkin itselle tuputettuun tämä-voisi-ehkä-mahdollisesti-olla-mun-juttu-jooko?-olisihan?-pliispliispliis! -meininkiin.

Kun mun ongelmanihan on, että tiedän abstraktilla tasolla (köh…) suunnilleen mitä haluan, mutta en tiedä mitä se ihan konkreettisesti voisi olla. Pyrkisin tavoitteeseeni aktiivisemmin, jos ymmärtäisin, mikä se juttu on mitä etsin. Jollekin aikuiselle ja viisaalle oman alan ihmiselle olisi hyvä jutella ja kysyä neuvoja, mutta ymmärtävän ja kannustavan henkilön löytäminen on jo homma sinänsä. Sitä paitsi pohjalainen jääräpäisyys ja ei-tartte-auttaa -asenne estää aktiivisen avunhakemisen, sillä tällaisina vahvoina hetkinä tuntuu, että ihan hyvin tässä porskutetaan omin avuinkin, kunhan vaan päästään alkuun. Niinpä niin.

Mutta ainakin mulla on taas mukavantuntuisia suunnitelmia