Olin perjantaina illalla ihan fiiliksissä siitä, että tulossa oli ensimmäinen vapaaviikonloppu todella, todella pitkään aikaan. Olin ihan takuuvarma, että viikonlopusta tulee mukava ja rentouttava, eikä mikään sitä pilaisi. Mutta kuinkas sitten kävikään?
No ihan pepulleenhan se meni. Kun haluaa kamalasti ja yrittää hirveästi, niin jo smurffin lakikin sen kertoo, ettei mikään todellakaan suju niin kuin odottaa ja haluaa ja yrittää. Loppuhuipennukseksi saatiin vielä eilen nukkumaan mennessä aikaan pienimuotoinen katastrofi, ja odotettavissa saattaa olla määrittelemätön aika mykkäkoulua. Ja tietysti juuri kun luulin, että olisi saattanut olla tapahtumaisillaan vähän jonkinlaista edistyksentynkää.
Mulla on kaiketi jotain ongelmia. Tarttisi vissiin selvitellä ne ensin, ennen kuin ryhtyy penäämään muilta mitään.
Vaan nyt on kaikesta huolimatta hyvä fiilis aloittaa uusi viikko sekä syksyn toinen opiskeluperiodi. Onpahan varaa parantaa!
Illalla nukkumaan mennessäni ulkona tuuli hurjasti mutta ei satanut. Aamulla maa oli valkoinen ja sitä valkoista putoili taivaalta koko ajan lisää. Toivottavasti ihmisillä on talvirenkaat menopeleissään ettei talvi vaan _taas_ muka päässyt yllättämään…
Minua viehättää tämä syksy. Ensin kaikki värit, sitten ilman kirpeys aamuisin, sitten tämmöiset ensilumijutut. Vuosi sitten en ollut paikalla, vaan näin ainoastaan muutamia Villen ottamia kuvia Turun syksystä ja alkutalvesta, ja kaipasin tänne kovasti. Minun kaupunkiini.
Aurajokiranta on kaunis, mistä kohden hyvänsä sitä katseleekin. Eilen koin hämmästyttävän onnenhetken kävellessäni kultani kanssa siltaa pitkin koululle. Ei siinä mitään erityistä ollut, vain tuttu silmäähivelevä maisema, rakas ihminen vierellä, raitis syysilma ja kaikinpuolin hyvä olo. Yritin pidätellä tahattoman leveäksi pyrkivää hymyäni, etten näyttäisi ihan pässiltä virnuilijalta, mutta taisin epäonnistua. Surkeaa, ettei kaikilla ihmisillä ole aikaa tai kykyä nähdä hetkien kauneutta.
Täytyy etsiä talvikamppeet jostakin ja viedä heppoisemmat puolestaan sinne jonnekin.
Vähän naurattaa: meillä molemmilla on sama tentti tänään. Toinen nukkuu, toinen lukee Imagea sohvalla ja pohtii, pitäisikö keittää kahvia vai ottaa päikkärit. Kumpikaan ei ole lukenut. Kumpaakaan ei haluta mennä joulukuun rästitenttiin. Mikä neuvoksi? Hah — aktiiviset opiskelijat!
Kyllähän son nyt niin, että jos ei tämä kuumeilu lopu tämän viikon aikana, niin saa mun puolesta olla loppumatta, mutta marraskuun alusta lähtien minä alan elämään taas täysipainoista elämää. Mielummin sairastan sitten kunnon jälkitaudit ja makaan _oikeasti_ kipeänä sängynpohjalla, kuin kituutan tällaista puolielämää sekä omia että toisten hermoja koetellen. Aivan sama vaikka sitten lähtisi henkikin, mutta ei hemmetti tämä ole elämistä eikä tämmöistä oikeasti jaksa erkkikään, pää hajooo!!! Kaksi kuukautta tässä on kohta hyssytelty. Ei helvetti, ihan perseestä.
Ville on ollut viime aikoina itse ihanuus. Vaikka työt ovat pitäneet miestä otteessaan samalla tapaa kuin ennenkin, hän on silti ollut jotenkin enemmän läsnä. Vastaanottavaisempi ja kärsivällisempi, kaikin puolin rennompi. Verrattuna mihin? Niihin ajoittaisiin hulluihin työrutistuksiin, jolloin hän on kaiken paineensa alla pitkiäkin aikoja kireä kuin viulunkieli. Silloin kotona on vähän turhan painostava ilmapiiri, joka tietysti vaikuttaa meidän väleihimme valitettavan negatiivisesti. Nyt sen sijaan kotona on helppo olla ja työpäivän jälkeen mukava tulla; olo on rakastettu. Tämmöisten hyvien jaksojen vuoksi sitä jaksaa aina ne vaikeatkin hetket, jolloin miettii, että olisiko vain helpompi luovuttaa. Hyvät jutut ovat niin mielettömän hyviä 
Ville on yöeläin ja tykkää painaa töitä silloin, kun maailma on hiljaa, ulkona on pimeää ja ihmiset ovat nukkumassa. Minä puolestani nautin aamuista, jolloin valo alkaa voittaa ja ihmiset kömpivät koloistaan uuteen, mahdollisuuksientäyteiseen päivään. Minun toki täytyy jo luentojen ja töiden vuoksikin herätä aikaisin, kun taas Ville voi päättää itse omat aikataulunsa. Emme ole pitkään aikaan menneet samaan aikaan nukkumaan, saati heränneet samoihin aikoihin, joten molemmat saavat omat, hiljaiset lempihetkensä kokonaan itselleen. Ulkopuolisesta voi tuntua, että elämme ihan eri aikoihin ja eri maailmoissa, mikä onkin toisinaan aivan totta, mutta vastapainoksi kertyy näitä jaksoja, jolloin ihan pienillä asioilla saamme luotua yhteisyyden tunnetta arkeen. Eihän tämä kahden erilaisen maailman yhteensovittaminen aina helppoa ole, mutta tokkopa kukaan on elämää helpoksi väittänytkään? Mukavaa tämä kumminkin on, ja kun on hyvä olla niin on oikeasti hyvä olla, eikä sitä voi kukaan ottaa pois.