Tinnu.net

Sylvi ja Tuomi aka Saapas ja Tahveli aka suurkassi ja väikekassi ovat olleet meillä nyt vuoden! Haettiin pikkukissit vappuaattona ylioppilaskylästä eikä maltettu olla vappuriennoissakaan kuin muutama tunti - molemmilla oli halu tulla kotiin katsomaan kuinka uudet perheenjäsenet pärjäilevät. Vapputorilta ostettiin kateille oma vappuviuhka, joka oli varsinainen suksee: koko kämppä oli täynnä sinisiä viuhkansuikaleita.

Kyllähän elämä muuttui kissojen tultua. Kämppä on aina täynnä kissankarvoja. Joka paikassa lojuu pillejä, Tahvelin lempileluja: lattioilta, kirjahyllystä, sohvanraosta, sängystä, keittiön laatikoista… Sängynkulma on raadeltu melkein auki, ja nyt viimeaikoina myös yhdestä kohdasta seinää on revitty tapettia - nice. Kylppärin lattialta tarttuu jalanpohjiin kilokaupalla kissanhiekkaa. Meillä taitaa haistakin kissinpissiltä - tosin ei sitä itse huomaa, kun on tottunut. Olohuoneessa on hienot Villen rakentamat kiipeilypaikat, ja niiden myötä viherkasvit ovat joutuneet siirtymään hyllyn päältä alemmille tasoille, sillä ne tulivat aika äkkiä perusteellisesti kalutuiksi; molemmissa ennen niin tuuheissa viherkasveissa on nykyään ehkä kolme kortta per kasvi. Pahvilaatikoista on kehitelty kisseille majapaikkoja.

Makuuhuoneen ovi on pidettävä öisin kiinni, jollei halua herätystä seiskan-kasin aikoihin. Aamulla ensimmäisenä olisi kollikissan mielestä annettava heti ja paljon murkinaa Hänen Ylhäisyydelleen: ainakin teatraalisesta mouruamisesta päätellen nälkäkuolema saattaa korjata kissin pois hetkenä minä hyvänsä - aamuin illoin aina sama juttu. Mahaläskit vain löllyvät puolelta toiselle, kun isokissi juoksee keittiöön aina kun joku illan aikana liikahtaa. Pikkukissi taas luulee voivansa tehdä ihan mitä tahansa kiellettyä kivaa pelkästään siksi, että kissineiti tietää olevansa _kaikkien_ mielestä niin söpö ja kaunis ja hellyyttävä ja ihana. Saapas on huomattavan kiintynyt Villeen, vaikka vähä vähältä enemmän tuntuu pitävän myös minusta. Ville on silti sen ehdoton suosikki; Ville kun tulee kotiin, pikkuotus juoksee välittömästi ovelle puskemaan, kun taas minun vastaanottoni on vaihtelevasti lämmin tai viileä - läheskään aina ei jaksa nousta päikkäreiltä emännän vuoksi. Tahveli puolestaan tykkää hirmuisesti ihan kenestä vain joka saattaisi mahdollisesti antaa ruokaa - hän on hyvin suvaitsevainen kissa, joka tietää, miksi me ihmiset, ruokinta-automaatit, asutaan hänen luonaan. Lihavat on leppoisia, sanotaan. Nytkin se kellahti tyhjälle lautaselle loikoilemaan kaikki jalat ylöspäin

Välillä nuo kaksi lepäilevät sulassa sovussa kylki kylkeä vasten, tai nuolevat toistensa naamoja puhtaiksi korvat mielihyvästä niskaa vasten taipuneina ja silmät suljettuina. Välillä taas juostaan toisiaan kiinni ja hypitään helikopterihyppyjä ja riehutaan kaikin mahdollisin tavoin niin että karvat pöllyää. Hetken kuluttua toinen huitoo toista piikkikäpälällä päin pläsiä samalla kun toinen potkii takajaloilla toisen päätä, tai toinen makaa selällään lattialla ja koittaa puolustautua arkoihin paikkoihin hampaansa iskevältä kaverilta. Ja molemmilla roikkuu suusta tupollinen toisen karvoja, ja ympäristöön on levinnyt tukku poikineen. Nou haard fiilings enivei.

Kaikenlaista. Ei noista erossa halua olla paria päivää kauempaa, ja pois en antaisi moisia suloisia riiviöitä. Kaikki kolme karvaistani.

Moon nyt kahden vaiheilla. Olen pähkäillyt aiemminkin: jäädä vai lähteä. Ruoho ei välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella, mutta silti houkutus on suuri. Lähtö toisi toki uusia mahdollisuuksia, mutta vimpanpäälle uskollisena en siltikään haluaisi repiä itseäni irti vanhasta, erittäin hyväksi havaitusta ja laadukkaasta.

Kyse on siis kuntosalista.

Nykyinen on ehdottomasti kaupungin paras, palvelu on loistavaa ja olen kohta neljä vuotta ollut sen tyytyväinen asiakas. Hintakaan ei päätä huimaa - etenkään, kun tietää missä euromäärissä uusien asiakkaiden hinnat pyörivät. Kuukausittain maksan saman hinnan, kävin tai en, ja saan vastineeksi täyden palvelun saleineen ja jumppineen. Ainoa miinus, ja valitettavan pitkä sellainen, on matka. Kävellen liikkuvalle, tavallisesti kiireiselle ja totaalisen ajankäyttötaidottomalle ihmiselle puoli tuntia yhteen suuntaan on liikaa: treenireissuun menee vähimmilläänkin kaksi tuntia plus suihku ja itsensä “uudelleenehostus”. Bussilla matka on ajallisesti ihan yhtä pitkä ja minä, joka vihaan odottelua, kävelen mielummin koko matkan kuin laukkaan ensin keskustaan bussipysäkille odottamaan bussia (joka ei välttämättä edes tule, tai - todennäköisesti - meni jo). Siihen suuntaan ei sitä paitsi koskaan ole mitään muuta asiaa, joten salireissua ei edes voi yhdistää kätevästi mihinkään muuhun.

Vaihtoehtoinen paikka sen sijaan vaatii noin kymmenen minuutin kävelyn et voilà. Tulisi käytyä hivenen säännöllisemmin, kun lähtö ei vaadi sen suurempaa suunnittelua. Lisäksi se on aikalailla (ex-)työpaikan vieressä, ja muutenkin lähellä kaikkea, joten samalla kun kiskaisee treenikassin olkapäälle, voi suorittaa satayksi muuta asiaa samalla suunnalla. Kaiken lisäksi kyseinen sali tulisi jopa halvemmaksi: en liiemmin ole nykyään kiinnostunut jumppaamisesta vaan tarvitsen lähinnä toimivan ja monipuolisen kuntosalin, ja tuolla olisi mahdollisuus erilliseen salikorttiin, mikä tietysti on edullisempi kuin kaiken kattava superkortti. Lisäksi tarvittaessa voisin ostaa vaikkapa kymmenen kerran jumppakortin, jos satunnaisesti tekisi mieli vaikkapa podipumppiin tai jollekin tanssitunneista.

Että eioohelppoo. Jos en olisi näin lojaali ja hyvää asiakaspalvelua arvostava, olisin varmaankin jo vaihtanut, ja jos se rahasta olisi kiinni, voisin ihan yhtä hyvin käydä yliopiston salilla rahvaan seassa ja kyynärpäätaktiikalla vallata tilaa laitteista ja haalia vapaita painoja. Nou tänks. Rivien välistä voi ihan selvästi päätellä, että _haluaisin_ vaihtaa mutta en millään haluaisi irrottautua tutusta ja turvallisesta. Tyypillistä.

M&M vai Motivus - kas siinä vasta pulma!

Velipojastakin tuli sitten mäkisti. Lauantaina konsultoitiin asiantuntijaa, maanantaina käytiin katselemassa kaunokaisia liikkeessä, ja keskiviikkona iMac komeili jo pöydällä. Käväisin juuri ihailemassa - on se sitten hieno!

Sisäänrakennettu iSight vaikutti hauskalta, kuin myös iWeb, Front Row, Comic Life, ym. sälä mitä mulla ei ole. “Ei mahdu”, kuten sanottiin 10 vuotta sitten eräässä mainoksessa. Vaan enpä välttämättä tarvitsekaan: vietän nyt jo luvattoman paljon aikaa iBook sylissäni, joten ihan hyvä ettei mulla ole tämän enempää herkkuja. Ainoa huono puoli tuossa uudessa iMacissä ensitutustumiselta oli tekstinkäsittelyohjelman puute: vaihtoehtoina näytti olevan Texturi ja Word for mac -kokeiluversio, eikä lainkaan AppleWorksiä tai vastaavaa. Tai sitten siinä on joku hieno juttu jota en vaan hoksannut - ihmekö tuo olisi. Ja saahan sitä aina ouppenoffisen hairaistua inttervepistä.

Jospa nukkumaan - aamulla tentti. Onnistuin kuin onnistuinkin lintsaamaan lukemisesta, jee. (Harvoinpa jaksan linkitellä, mutta kun siihen ryhdyn, linkitän kanssa runsaasti!)

Kuoro lauloi hienosti. Muutamassa laulussa oli laulajilla niin iloinen meininki, että yleisössäkin jalka napsasi tahtia - panin merkille

Ihana, ihana kevät! Istuin tänään lukemassa tenttiin yliopistonmäen suihkulähteellä (sielä mitään vettä ollut), ja siihen tulleen kamun kanssa ihailtiin, miten ihmisistä huomaa kevätriemun. Sitäpaitsi tänään näin ensimmäiset leskenlehdet samassa kohdassa kuin missä viime vuonna bongasin ekat, ja missä maanantaina ei vielä näkynyt yhtään keltaista.

Italian opettaja piti vain puolikkaan luennon, ja lopputunniksi siirryttiin kahvilaan - ope tarjosi. Ja jakoi jo alkutunnista suklaamunat paikalle vääntäytyneille. Herttaista. Toinen italian opettaja lupasi kirjoittaa mulle suosituskirjeen - kivaa!

Proffa yllätti: “D’être coincé - se on osa prosessia, älä hätäile.” Juuri niin - se sama proffa, jota olen pelännyt vain ja ainoastaan siksi että hänen _puhutaan_ olevan ilkeä ja inhottava. Note to self: Ei pidä tehdä oletuksia kuulopuheiden perusteella.

Eräs opettajista pysäytti mut käytävällä: “Sun syksyllä kirjoittamaasi artikkeliin on viitattu - olet päässyt tieteellisellä urallasi pidemmälle kuin minä!” Haha, hauskaa

Vaikka viime viikolla tuntui maailma murjovan, on tämä viikko ollut kyllä loistavaa vastapainoa. Sitä paitsi viime torstain sitseillä oli _niin_ hulvatonta, että odotan jo innolla vappua, että pääsen (ainakin osaksi) samojen ihmisten kanssa uudelleen pitämään hauskaa.

Vanhenin. Lomailin. Nukuin, söin, luin. Kahlasin lumessa ja vedessä järven jäällä. Meinasin ajaa kolmion takaa toisen auton eteen. Bensalla sytytetty pääsiäiskokko. Egotripin keikka, nimet listassa.

Edessä on parin viikon loppurutistus. Mitä sen jälkeen? Ei tietoakaan - sen näkee sitten.