“Kaikkensa antaneena pitäis päästä nukkumaan…”
Hämmästyttävän eriskummallinen viikko on onneksi ohi. Ei enää tuollaisia - se oli liian … liikaa. Liikaa tapahtumia, liikaa odotuksia, liikaa pettymisiä omaan itseen, liikaa ajatuksia, liikaa sanoja, liikaa paineita, liikaa epävarmuustekijöitä, liian väsy, liikaa kaikkea. Vaikka kuluneeseen viikkoon mahtui enemmän mukavaa kuin ikävää, se oli silti hyvin hyvin raskas ja oli vähällä koitua kovinkin kohtalokkaaksi. Vaan missäpä taas olisinkaan ilman ystäviäni? Totaalisesti hukassa. Elämä on välillä tosi oikukasta.
Viisuvoitto ja kiekkopronssi olivat hienoja, mutta elämän parhautta sain maistaa sunnuntai-iltana. Hiljaa lausuttu “kiitos” oli ehkä kauneinta mitä aikoihin on tapahtunut.
“Joensuun yliopisto aikoo siirtää kansainvälisen viestinnän laitoksen pois Savonlinnasta. Siirrolla on valtaisat vaikutukset Savonlinnan kaupungille ja seudun henkiselle elämälle, mutta myös käännöstieteen opetukselle. Tarkoituksena on lakkauttaa erillinen laitos ja liittää käännöstiede yhteen kielitieteen (filologian opetuksen) kanssa Joensuuhun Vieraat kielet ja kääntäminen -kokonaisuudeksi.”
http://cc.joensuu.fi/~lingtwis/adressi/
Savonlinnan käntäjäopiskelijoille on luvattu oikeus viedä opintonsa loppuun kaupungissa, jossa ovat opintonsa aloittaaneetkin, mutta pitääkö lupaus käytännössä? Mahtaa painostus silti olla kova Joensuun suuntaan. Ja jos he sitten Joensuuhun lähtevätkin, onnistutaanko siellä järjestämään opetus yhtä tehokkaasti, siirretäänkö kaikki kääntämisessä ja tulkkauksessa tarvittavat ohjelmistot ja laitteistot ja tilat ja opettajat ynnä muu tarpeisto noin vain suitsait kaupungista toiseen? Tuskin. Ja missä koko savonlinnalainen kääntäjäopiskelijajoukko sitten mahtaa majoittuakin, jos ei opiskelijoille meinaa nykyiselläkään olla Joensuussa riittävästi asuntoja? Voivoi. Ja ennen kaikkea: mitähän järkeä tuossakin touhussa oikein on? Onneksi sikäläiset opiskelija-aktiivit ovat oitis ryhtyneet tositoimiin - toivottavasti heidän äänensä saadaan kuuluville.
Ollos hyvä ja allekirjoittaa.
Ääh… Kävin sitten nolaamassa itseni. En osaa ratsastaa. En osaa näköjään edes perusjuttuja, kuten että miten koni liikkuu eteenpäin (eikä jurnuta etanavauhtia), miten koni suoristetaan ja taivutetaan ja miten nostetaan laukka. Tai mitenpäin siellä selässä istutaan ja mitenpäin metwurstipötkön kuuluisi kulkea. Voi elämänkevät kun saattoikin koko touhu mennä noin vituilleen!
No joojoo, edellisestä kerrasta ehkä ON yli puolitoista vuotta, mutta silti. Niin ja niitä pikkuponiköpöttelyjä 1-2 kertaa kuussa ei lasketa. Ääh, tuo olisi ollut niin mukavantuntuinen poni, sellainen, jonka kanssa olisi ollut kiva puuhastella. Mutta jos tyyppi ei osaa ratsastaa, niin eipä maksa vaivaa. Paras vain mennä alkeistason tunneille ja opetella talutusratsastuksesta alkaen miten kaakkeja ohjaillaan selästäkäsin. Mutta voi kilinkikkeli että nolottaa!
Miten hitossa se silloin sen kivan ratsastuskouluponin kanssa niin mainiosti sujui? Ja miksi hemmetissä se myytiin pois, ihan tyhmää. Ääh.
Vietän toistaiseksi epänettielämää, vaikkakin iBaby sylissä istun silti suuren osan päivästä. Viime aikoina Internet on kuitenkin saanut toimia lähinnä tiedonhakutyökaluna koulutyö-, työnhaku- ja harrastuspuuhissa. Noooh, tottahan minä huvisurffaankin: päivittäin on tsekattava blogilistan monesta kymmenestä suosikista ne pari-kolme mielenkiintoisinta blogia sekä lukaistava parin keskustelufoorumin kiinnostavimmat topicit, mutta siinäpä oikeastaan kaikki. Skypet, irkit, ichatit ynnä muut ovat saaneet toistaiseksi väistyä Oikean Elämän tieltä - livetapaamisia on riittänyt lähes joka päivälle. Puhelintakaan en oikein jaksaisi, saati sähköpostia. Tuntuu niin typerältä, että kaikki sähköinen kommunikointi vie yhä enemmän ja enemmän tilaa oikeilta kontakteilta. Ollaan vihaisia, kun ei sähköposteihin vastata tunnin frekvenssillä tai jos puhelinta ei palvota pitämällä äänet täysillä ja vehjettä koko ajan käden ulottuvilla. Nykyaikaa. Kiirettä ja sähköisiä ihmissuhteita. Onko ihan pakko?
Olen halunnut ottaa etäisyyttä virtuaalielämään. Mielummin uppoudun hyvän romaanin pauloihin tai käyn kavereiden kanssa jokilaivoilla tai velipojan kanssa joogaamassa. Kaipaan aitoa yhteyttä itseeni ja ystäviini. Haluan elää elämääni enkä vain haaveilla elämisestä ja kadehtia niitä jotka panevat töpinäksi ja toteuttavat haaveitaan. Tapasin vähän aikaa sitten livenä ihmisen, jonka “nettipersoonan” olen tuntenut jo pitkään. Olin aiemmin pitänyt häntä jotenkin yli-ihmisenä, mutta tavattuani totesin, että kyseessä on kuin onkin ihan tavallinen ihminen, joka on vain onnistunut luomaan arjestaan juuri niin kiinnostavan kuin nettijuttujen kautta olen ymmärtänyt. Minä pystyn takuulla samaan - elämään juuri sellaista elämää mistä haaveilen. Sen sijaan, että valittelisin opiskelijaelämän paskamaisuutta eli alituista ajan ja rahan puutetta, voin yhtä hyvin tehdä asioille jotakin. Niinpä tässä onkin hiljaiseloa vietellessä tullut laitettua pari tikkua ristiin ja tuupattua rautoja tuleen.
Eikä mua haittaa lainkaan, että mun miehelläni on oma kiinnostava elämänsä, päinvastoin. Minulla on yllin kyllin tilaa puuhata omiani ilman, että toinen tulisi lahkeeseen kitisemään. Semmoinen ahdistaisi aika nopeasti. Valitettavasti olen itse ollut paljolti se ahdisteleva osapuoli, sillä edellisen symbioosisuhteeni jättämät haavat tunkeutuivat aikanaan salakavalasti uuteenkin suhteeseen. Vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinlaista, mutta oikeastaan vasta nyt alan tulla itseni kanssa niin hyvin toimeen, että voisin kuvitella pystyväni antamaan itsestäni jotakin myös toiselle, niinku oikeesti. Ja silti olen vielä ihan keskeneräinen. Aikuinen muka, kakskytkuus.
Voisin lähteä Intiaan joogaamaan ja mietiskelemään. Antaisin kännykän pysyä äänettömällä ja jättäytyisin sähköpostien ulottumattomiin. Kirjoittaisin etanapostia läheisille, sulkisin rakkaudella kirjoitetut rivit kirjekuoreen ja nuolaisisin postimerkin oikeaan ylänurkkaan. Antaisin aikaa.
Kaamee Italia-kaipuu! Ajatella, yhden ainokaisen kerran olen siellä käynyt (tai jos alle puolen tunnin visiititkin lasketaan, niin kaksi kertaa), mutta niin vain ihastuinrakastuin maahan oitis.
Fiilistelinpä hiukan muistoissani ja haaveissani ja palasin makumaailmassa taas saapasmaan suuntaan: leivälle (myös kroissantit kelpaavat tähän puuhaan perfettamente) siivuina sievässä järjestyksessä tomaattia ja mozzarellaa, päälle reilulla kädellä oliiviöljyä, mausteeksi ripotellen basilikaa, mustapippuria ja hiven suolaa. Mmm, niin hyvää ettei sanotuksi saa!
Ja jos tietyt asiat menevät niin kuin minä haluaisin niiden menevän, saattaa joku pikkupikku Italia-visiitti olla mahdollinen… Mutta hyss!
Mutta mites sitä kykenisi nyt orientoitumaan ko. maan kielen kielioppiin? Tenttiä pukkaisi. Taas.