Uskollinen iBookini päräytti kyselemättä kovalevynsä viikko sitten sunnuntaina. Kiikutin sen lääkäriin heti seuraavana aamuna. “Kai sulla on varmuuskopiot?” kuului ensimmäinen kommentti monen suusta, ja heti seuraavana “Jaajaa, vai voi ne upeatjamahtavat mäkitkin mennä rikki”. Kyllä ne näköjään voi, ihm.. eiku koneita nekin vain on.
Voi sitä vieroitusoireiden määrää, ja ah ja voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun eilen sain hakea henkiin herätetyn kaunottareni huollosta! Mutta kyllä nyt kelpaa: tilaa on lähes kolminkertaisesti aiempaan nähden, ja mikä parasta, kaikki sälä saatiin pelastettua. Hivenen olisi saattanut harmittaa kolmen vuoden kuvagallerian menetys (osa kuvista on sentään ceedeellä, joka on muuton mukana päätynyt _jonnekin_).
Usein sitä kyllä tietää, mutta toimii vasta kun on liian myöhäistä. Tällä kertaa oli tuuria. Sattuneesta syystä nyt vihdoinkin on kauan haaveiltu ulkoinen kovalevy tilauksessa, yhtään ei viitsi enää pelleillä. Onpahan veronpalautuksillekin käyttöä. Taisinpa siinä sivussa ostaa jotakin muutakin tuiki tarpeellista, ja samalla myös joulupukin kirje sai lisää sisältöä — MÄ HALUUUUN!!
Liikkeessä oli samaan aikaan asiakkaana poika, jonka tajusin tuntevani vasta kun olin päässyt autoon. Hidas sytytyskö? Toivottavasti hän ei saanut tylyä vaikutelmaa.
Siitä lähtien, kun kissat muuttivat taas toiseen kotiinsa, on sosiaalinen elämä vienyt mennessään. Kuukauden sisällä kotona vietetyt illat voi laskea yhden käden sormin - ei ole paljoa paikoillaan lusmuttu. Toisaalta harmittaakin, sillä rakastan kotiani ja haluaisin viettää täällä enemmän aikaa. Sekä sosiaalisen että työelämän vastapainoksi tarvitsen runsaasti yksinäisyyttä, omia hetkiä ja juttuja with Me, Myself, and I. Laatuaikaa loistavassa seurassa!
Väsymys on aivankauhia (työläisen laatuaika on valitettavasti unesta pois), mutta taas mennään. Luvassa Soirée Française - pojat ovat kuulemma kokanneet ranskalaisen aterian neljälle, viineineen patonkeineen päivineen, sekä kielikylventää puolinatiivien kanssa. Voisiko tämän muka jättää väliin väsymyksen takia? Ei tod.
Huomenna töistäpäin laivalle. Edellisestä kerrasta onkin jo pitkä, se oli jotain maaliskuuta 2003 ja reissu oli loistava. Tästäkin tulee hieno, sillä matkaseura on hulvaton: koko KooPee. Viikonlopun voisikin sitten viettää ihan rauhassa aloillaan. Hah, as if!
Vähän jo odotan, että kissat muuttaisivat taas tänne: olisi helpompi pysyä aloillaan. Mutta ehtiihän tuota. Lemmikkikärpänenkin kuoli.
Kyllä minä joskus taas kirjoitan. En vain viihdy koneen edessä yhtään sen enempää kuin on pakko: riittää, että tuijotan töissä ruutua 40 tuntia viikossa. Iltaisin ei to-del-la-kaan kiinnosta kököttää minkäänlaisen ruudun äärellä, aamukahvin aikana vielä just ja just pystyy hoitaa kaikki pakolliset hommat - kerran-pari viikossa. Harmi vain, että monet sähköpostilla toimivat pitkänmatkanihmissuhteet ovat jääneet toistaiseksi tässä-ja-nyt elämän varjoon. Mutta sitä elämää sitten riittääkin 
Tekisipä tokaista tähän väliin jotakin mielikuvituksettomuudesta, mutta jätänpä toiseen kertaan, nyt on suihkittava töimaalle.