Voi juku, otin haasteen vastaan ja lupasin lähteä toukokuussa puolimaratonille! Olen minä niin monta vuotta siitä haaveillut, vaan joka kesä silti jättänyt väliin milloin minkäkin syyn varjolla, että nyt on aika ylittää itsensä. Pelissä on julkinen itsensä nolaus, jos taas hannaan.
Oikeastihan puolikas nyt menee vaikka takaperin silmät kiinni, sen verran monta vuotta kilometrejä on kartutettu.
Monellakin tavalla itsensä ylittämisen vuosi edessä. Jänskää!
Joulu on ainoa aika vuodesta, kun vanhat naamat pakkautuvat kotipaikkakunnalle. Meillä onkin perinteenä lähteä tapaninpäivänä porukalla sulattelemaan kinkkuja paikalliseen yöelämään. Ensin jonkun luona etkoilua ja kuulumisten vaihtoa, sitten baariin. Tällä kertaa etkoilupaikan järjestäminen oli edellisvuosia hankalampaa, sillä yksikään meistä tai meidän siipoista ei enää asu täällä. Onneksipa nykyään uskaltaa etkoilla ihan vanhempien läsnäollessakin - sen verran on bileet vuosien myötä rauhoittuneet.
Sinkkuna sitä pani tällä kertaa aika äkkiä merkille parisuhteiden vaikutuksen tällaisiin porukkatapamisiin. Kaikkien puolisot ovat tosi mukavia ja on pelkästään kivaa, että he ovat mukana. Vaikkeivät parit harrasta mitään sylikkäin kyhjöttämistä, osapuolet luonnollisesti silti hakeutuvat toistensa seuraan eikä jää epäselväksi kuka on kenenkäkin kanssa. Siinähän sitten olet yksiksesi sinkku. Ei sillä, että kokisin olevani missään määrin eriarvoinen tai ulkopuolinen parien keskellä, tai että haluaisin luopua sinkkuudestani tuollaisen huomion vuoksi, mutta tuntuu se silti vähän hassulta. Pikkutunneilla laskuhumalan yllättäessä parit istuskelevat baarijakkaroilla vieretysten ja jutustelevat keskenään, josko ME kohta lähdettäis kotiin. Sinkku pyörittelee peukaloitaan, että joo, josko tästä minäkin… Ja onhan se myönnettävä, ettei puolisoiden läsnäollessa puhuta samoista asioista kuin niiden poissaollessa. Eikä sekään yleensä mitään haittaa. Silti se vaan .. tuntuu hassulta.
Mutta onneksi kellään ei ole vielä kakaroita! Sitten se jo haittaa, kun puhutaan kakkavaipoista ja jokellellaan kakaralle, eikä aikuisten välisestä keskustelusta tule enää hevonhelkkariakaan, kun kersa huutaa turpa punaisena. Onneksi kellään ei ole edes aikeita hankkia moisia ihan lähiaikoina.
Onhan se väistämätön fakta, että tässä iässä suurempi osa tuntuu olevan pariutuneita kuin yksineläjiä. Mukavaa sentään, että Turun kaveripiirissäni suurin osa on edelleen sinkkuja - ei ole niin epänormaali olo. Tai siis ollaan yhdessä epänormaaleja ja ylpeitä siitä. Pyrin välttelemään pariutumisjuttuja niin sinnikkäästi kuin kykenen, ja melko hyvin olen siinä onnistunutkin. Ainakin jokaisen mahdollisen uuden alun olen onnistunut vesittämään juurikin tällä pariutumisvastaisuudellani. En vain halua tieten tahtoen ryhtyä hajottamaan itseäni. Itseäni ja toista. Ja kyllä, tämä on tietoinen valinta ja tarkkaan punnittu asenne. Jos joskus haluan jonkun kanssa muutakin kuin kevyttä tapailua, sitten on tosi kyseessä: kyseisen heebon on todellakin oltava jotakin erityistä. En tokikaan vaadi mitään yli-ihmisyyttä tahi täydellisyyttä, kun en itsekään missään nimessä ole sellainen. Haluan vain tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri tällaisena pässinpäänä ilman, että minun toivotaan muuttuvan muunlaiseksi tai toisaalta estetään minua muuttumasta ja kehittymästä. Ja haluan pitää kyseisestä heebosta ilman, että koen minkäänlaista tarvetta muuttaa ihmistä muuksi kuin hän on. Heitelköön sukkansa pirin pärin pitkin lattioita - jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa, ja niin pitää ollakin. Jopa minussa, joka sentään olen jumalainen ihqpeipe!
Elton Johnin The One sai kyyneleet silmiin heti ensi sävelistään. Jostakin syvistä alitajunnan syövereistä iskeytyi niin suuri määrä muistoja tietoisuuteen, että reaktio oli vähintäänkin kohtuullinen. Viisitoistavuotiaan teinitytön unelmia ja pelkoja, toiveita ja murheita.
Se ensimmäinen ihkaoikea poikaystävä - tää oli meidän biisi, hain poikaa viimeiselle hitaalle koulun limudiskossa, ja joitakin viikkoja sen jälkeen alettiin oleen. Söpöö! Oltiin varmaan pari-kolme kuukautta yhdessä, sitten eräänä toukokuisena perjantai-iltana se jätti mut kaupungilla. Oli vähän kauheeta! Koko kesän elättelin toiveita, että se haluaisi sittenkin olla mun kaa, mutta syksyn tullen poika unohtui, kun uusi ihastus ajoi viritetyllä peeveellä suoraan sydämeeni. Ja sitten kun olin tämän uuden pojan kanssa, ex-poikaystävä tuli eräänä lokakuisena perjantai-iltana kaupungilla kertomaan, että haluaisi mut takaisin. (Niinhän siinä aina käy, mutta en tietenkään tiennyt sitä vielä silloin.) En enää huolinut, ja viikon päästä siitä poika olikin löytänyt rinnalleen uuden tytön, ja hiukan silti kirpaisi. Enkä minä sen koommin oikeastaan ollut pojan kanssa tekemisissä.
Muista pojan tuoksun, sen urheilijaruokavalion, viattoman kädestäpitelyn ja mopolla kakspäällä ajelun (ja sen äidin paheksunnan, kun annoin alaikäisen pojan ajaa mun mopollani), ja paljon paljon muuta pientä mutta merkityksellistä. Missähän poika menee, mitähän se tekee? FB:kään ei anna viitteitä, paitsi pikkuveljestään, joka on näköjään ihan samannäköinen kuin veljensä, mutta ..köhh.. vähemmän atleettinen. Menihän se kihloihin joskus viime vuosituhannella, 17-vuotiaana…
Ja oikeastaan ihan sama. Haluan säilyttää kultareunaiset muistoni enkä antaa todellisuuden pilata niitä.
Kai tämä on vitsi?
Jos ei ole - ja vaikka olisikin - tässä jälleen oiva esimerkki siitä, ettei kääntäminen ole koneen hommaa. Niistä on toki apua, mutta ymmärrettävän lopputuloksen takaamiseksi viestin välitys kieleltä toiselle vaatii aina ihmisen.
Vaikka tottahan tuostakin ymmärtää, mitä ajetaan takaa. Vaan millä kustannuksella? Uskottavuudenko?
Ja tässä kohtaa kiroan helvetinkuuseen kaikki hintoja polkevat harrastelijat. Jos joku yrittää ansaita elantonsa tietyn elinkeinon avulla, tuntuu lähinnä päin naamaa vittuilulta, kun joku dippainssi mainostaa tienaavansa taskurahaa satunnaisella saman alan puuhastelulla. Tottahan tyyppi voi tehdä varsin mallikasta jälkeä, mutta herranjumala, ottaisi sitten myös työstään sen mukaisen palkkion!
Kävelin aamulla jokivartta vanhalle työpaikalleni. Joulukuisen aamuauringon valaistessa joenpenkan vihreää nurmikkoa muistin, miten melko tarkkaan vuosi sitten kävelin samanlaisena aurinkoisena aamuna töihin ja panin merkille saman vihreän nurmikon sekä parvekkeella kököttävän, hyvällä maulla valaistun joulukuusen. Muistin miettineeni, mitä tuleva vuosi mahtaisi tuoda tullessaan. Olin silloin erittäin toiveikas ja uskoin sen osoittautuvan jonkinlaiseksi hienoksi, mahdollisuuksientäyteiseksi käännekohdaksi. Kuinka oikeassa olinkaan!
Samansuuntaisesti mietin tänäänkin jatkaessani taivallusta kauniissa jokirannassa: mitä kaikkea olenkaan kokenut vuoden kuluttua tähän aikaan… Ja optimisti kun olen, sukissa on sellainen tutina, että arvelen tulevan vuoden tuovan paljon hyvää ja kaunista. Toisaalta pelkään, että sanonta “itku pitkästä ilosta” pitää paikkaansa ja realisoituu tulevana vuonna, sillä takana on jo niin monta hyvää vuotta. Vaan tottahan sekin, että hyviä vuosia edelsi vielä useampi huono vuosi. Ehkä elämä on juuri sellaista, millaiseksi sen itse valinnoillaan luo. Asenteellaan. Haluan uskoa, että meillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa oman elämämme kulkuun, eikä omista valinnoistaan voi loppupeleissä (yäk!) syyttää tai kiittää ketään tai mitään muuta.
Powered by WordPress