Tinnu.net

Kaunis aurinkoinen sunnuntaipäivä lähes-merenrannalla hevostellen. Tuttavan kolme ponia saivat tällä kertaa osansa innokkaasta rapsuttelijasta, tai lähinnä niistä se keskimmäinen keskenkasvuisin. Minut on jo vuosia sitten varattu stunt-ratsastajaksi ratsukoulutusta varten, olenhan riittävän pieni mutta täysikäinen ja kohtuullisen täyspäinen. No nyt se sitten alkoi.

Ensin ponista juoksutettiin enimmät energiat huspois, jotta mahdollinen odotettavissa oleva koikkaloikinta pysyisi paremmin aisoissa. Sitten tuupattiin tyttö vatsalleen poikittain satulaan, jotta poni saa totutella ajatukseen ylimääräisestä painolastista selässään. Otuksen takapää vaan pompsahteli, kun se yritti hypellen päästä ylimääräisestä eroon. Vaan sepä ei onnistunutkaan ihan niin helposti, joten tovin tuumailtuaan se ilmiselvästi päätti alistua kohtaloonsa ja kävellä siivosti. Niinpä tyttö nousi seuraavaksi istumaan satulassa. Alkuun poni jännitti eikä sitä huvittanut ottaa askeltakaan, mutta kun taluttaja jutteli mukavia ja selässäolija rapsutti harjanjuurta, heppa rentoutui ja käveli taluttajan vierellä niin kuin ratsuponi konsanaan.

Muutama rento kierros ratsastaja selässä ilman ylimääräisiä temmellyksiä riitti ensimmäiselle kerralle. Jatkoa seuraa

Siinäpä sitten väläyteltiin mahdollisuutta, että poni voisi lähteä jollekin tutulle aikuiselle ihmiselle oppiin pariksi vuodeksi, jotta tyttärellä olisi sitten aikanaan koulutettu poni alla Nooo, kunhan nyt höpöteltiin.

Tarttis vissiin ostaa turvaliivi.

Viimeinkin on löytynyt heppa rapsuteltavaksi. Ei tokikaan oma vaan vuokrattava. Käyn muutaman kerran viikossa lähikunnassa ratsastamassa ja rapsuttamassa mukavaa poniruunaa. Järin osaava se ei ole, mutta muutaman kokeilukerran tuntuu hyvin miellyttämisenhaluiselta ja viksulta elukalta; tekee korvat tötteröllä mitä tahansa, jos vaan ymmärtää mitä siltä pyydetään. Kentällä se on melko tahmea ja ponimainen (eli kokeilee kyllä, onko ihan pakko vai ei), maastokaverina kumminkin reipas ja peloton. Hoitaessa hän on kiltti ja utelias, koko ajan höpeltämässä naamallaan jotakin. Ja sievä kuin mikä.

Ja kas: kun yhden sopivan viimeinkin löytää, tarjolle tulee heti monta lisää! Katsotaan nyt.

Nyt kun autokuume on parannettu, on yhtäkkiä puskista iskenyt tupakuume. Vahtaan etuovipistekomista tupia ympäri Suomemmaan. Niin paljon ihastuttavia tupia, ettei tiedä kuinkapäin olisi! No, enimmäkseen vaakatasossa sohvalla, jottei kuola noku näppäimistölle. Ties missä jumalanseläntakana on toinen toistaan söpöösempiä tupia, jotka ei maksa juuri mitään, ja joita saisi remontoida mieleisekseen (mihin kyllä saa sitä pätäkkää kulumaan), ja jotka huutelevat sieltä, että ota sitikkasi ja tule tänne asumaan Ihan hyvin voisin asua keskelläeimitään ja kuokkia perunamaata ja lämmittää takkaa ja kolata lunta, että pääsen kyläkauppaan ja kirjastoautolle.

Heppakuume nyt on ikuinen, ja kaikenmaailman heppanetit on auki 24/7, jos vaikka se elämäni hevonen sieltä hirnuisi, että tule hakemaan mut kotiin, olen hyvä ja halpa ja kiltti ja maastovarma ja terve ja liitokavioinen ja hyppykykyinen ja kaunis. Ihan hyvin voisin semmoisen laittaa oman tuvan lähellä sijaitsevaan halpaan ja hyvään täyshoitotalliin, jossa on kokopäivätarhaus, hyväkuntoinen kenttä ja mukava talliporukka, käydä valmennuksissa ja pikkukisoissa ja tuoda sen välillä kotipihaan laiduntamaan.

Ja hankkia nelivetopakun, Böckiksen ja pikkueen, mutta niihin ei ole vielä kuume. Tulossa.

(Niin että ei se nyt ihme ole, ettei huvita enää säätää gradua, kun mielessä on jo kaikkea ihan muuta. Ehkä se tarttee vaan kipata proffan pöydälle ja tuomion jälkeen vasta ihmetellä, saisko siitä joskus kansituskuntoisen. Kuten ystävä sähköpostitse suorastaan vaati tekemään.)

Ihminen on kuulemma onnellinen, kun se lakkaa haluamasta asioita. Ymmärrän, mutta minusta ihminen on onnellinen myös, kun sillä on kyky haaveilla sekä uskallus toteuttaa haaveita.

Kesä se siinä kulkeepi kohti syksyä. Jotenkin se on lipunut vaan ohi, vaikka paljon on tullut touhattuakin.

Kesäkuussa mun luo muutti Musta Pantteri aka My Black Beauty eli oma auto. Paljon aikaa tuli kuitenkin vietettyä kirjastossa näpyttelemässä gradua, ja Pohjanmaalla lempimässä. Kesäkuuhun mahtui silti mökkiviikonloppua, keskiaikamarkkinoita, juhannuksenviettoa sun muuta leppoisaa. Kylymä ku perkele.

Heinäkuussa ei juurikaan tullut oltua Turussa, mutta visiitti Las Vegasiin oli hieno ja rentouttava. Pintaliidostaan huolimatta sinne tulee vähän haiku, kun näkee telkkarissa tuttuja paikkoja, mutta ainahan reissun jälkeen kaipaa hetken sinne, mihin arki ei ulottunut. En oikein osaa pitää lomaa, jos en ole poissa kotoa ja kaukana kompuutterista. Ei metsuriakaan varmaan rentouta, jos lomallakin könöttää moottorisaha sylissä (hmm, entäs aikuisviihdetyöläiset? Onko niillä koskaan lomaa, kun työvehkeet on ihanjokapaikassa mukana?).

Seinäjoen Vauhtiajot olivat ainoa festarijuttu tälle kesää - tulipa nähtyä hiton pitkän kaljatelttajonotuksen aikana teiniaikojen suosikki Klamydia ekan kerran ehkä 15 vuoteen Tarjolla olisi vielä perinteeksi muodostunut Flow, mutta se jäänee tällä kertaa väliin, on niin paljon nyt muuta sovittuna. Sukujuhlintaa, huvipuistoilua, tuparitoimintaa ja hevostelua.

Niin, hevostelua. Tämän kesän aikana rakas harrastus on päässyt oman kulkuvälineen ja samanhenkisen veljenvaimokkeen myötä taas aktivoitumaan, ja voin luvata, että hevosenhaju jää tällä kertaa pysyväksi tavalla tai toisella. Tunneilla nyt ainakin käyn, jos eivät muut viritelmät ottaisikaan tuulta alleen. Kaverin herttainen pitkätukkapikkusuokki saattaa tarvita osa-aikaliikuttajaa, erään tuttavan heppanen saattaa tarvita uutta kotia, moni opiskelija kaipaa syksyn tullen varaihmisiä elukoilleen, minä kaipaan heppakaveria. Katsellaan.

Opintojen ollessa loppumaisillaan taloudellinen tilanne alkaa tasapainottua. Pystyy tehdä suurempiakin suunnitelmia ja lakata tälleen viittävaillekolmikymppisenä kituuttamasta olemattoman pienellä opintotuella (pakkokin, kun tuet loppui kesäkuussa). Kaikenlaisia kaavailuja on mielessä, haaveilua ja haaveiden toteuttamista. Elämme jännittäviä aikoja — taas. Tuntuu, että olen elänyt jännittäviä aikoja siitä lähtien, kun palasin vaihdosta, ja siitä on sentään 3,5 vuotta!

PS: Ai gradu vai? Kun vaan saisi sellaiseen kuntoon, että rohkenisi palauttaa. Ei meinaa kirjoittajalleen kelvata, uskonpuutetta ja silleen. Täydennystä sinne ja tänne, teorian säätämistä, metodin täsmentämistä, vieraskielisiä tiivistelmiä ja muuta. Kaikkea muka puuttuu ja aukkoja muka riittää. Vastassa on melko peljoittava rohvessori, joka voi halutessaan auktoriteetillaan hyljätä koko tekeleen. Kiirehän tuon kanssa ei kuitenkaan ole, kukaan muu kuin minä itse ei ole asettanut dediksiä, ja koska nekin on menneet aikaa sitten, en viitsi stressata. Täyspäiväistä paneutumista graduteelmä ei vaadi, mutta kyllähän se painaa takaraivossa tasan siihen asti, kun siitä päästää irti ja kiikuttaa laitokselle. Ressiä en silti enää suostu ottamaan, työt on nyt etusijalla ja niitähän riittää, jei!