Tinnu.net

On tullut taas ratsasteltua. “Nyt kun sä ratsastat monta kertaa viikossa niin eikö se rupea välillä jo maistumaan puulta?” No ei. Ei todellakaan. Päinvastoin, sekään ei meinaa enää riittää, vaan tallille ja hevosenselkään tarttisi päästä vieläkin useammin. Luulin, että tämmöinen vuokraustouhu vähän himmaisi omanhankkimisintoa, vaan eipä himmaa ei. Saapa nähdä, miten intojen käy, kun kelit tästä huononee ja kaamos valtaa maailman. Notta vieläkö huvittaa ajella monta kertaa viikossa pari-kolkyt kilsaa tallille palelemaan ja kastumaan. Todennäköisesti tämä tauti on parantumaton ja siihen on olemassa yksi ainoa, kalliiksi koituva hoitokeino.

Joudun viettämään tietokoneen ääressä ihanvitunliikaa aikaa. Tietokone on välikappaleena työntekoon, opintoihin, tietyssä määrin harrastuksiin ja tällä hetkellä myös parisuhteen ylläpitoon.

Helkkarin verkkokurssille ei meinaa riittää kiinnostusta, ja gradutiedostoja ei koneella vietetyn työpäivän jälkeen huvittaisi ruveta säätämään. Saati, että missään määrin kiinnostaa edes vääntäytyä kerran viikossa luennolle, se vasta ahdistaakin. Niin ja luennotkin pidetään mikroluokassa, joten koneen ääressä kökötellään sielläkin.

Blogien lukemisen olen sentään älynnyt jättää jo joku aika sitten (paitsi heppatyttöhannaa sentään lueskelen), mutta harrastuksiin liittyvillä keskustelupalstoilla kuluu itselle tärkeistä aiheista samanhenkisten ihmisten kanssa keskustellen runsaasti aikaa, kuten ennenkin. Skype on puhelinlaskujen pelastajana etäsuhteilussa, ja välillä vituttaa ankarasti, että kaupunkien äx ja yy välissä pitää olla useita satoja kilometrejä eikä asialle olosuhteiden pakosta juuri nyt voida mitään. Jollen sitten muuta sinne, mitä välttelen viimeisen asti. Heikolla hetkellä tekisi mieli antaa periksi ja karistaa Turun seudun pölyt kintuistaan. Eikä vähiten harmita läheisten ihmisten hyvää tarkoittavat toppuuttelut, että älkäähän nyt sitten kiirehtikö yhteenmuuttojen kanssa. Joojoo, tiedetään, kokemuksesta ja silleen, mutta IKINÄ minä en ole ollut mikään varman päälle ottaja, että katsotaan nyt viis vuotta, josko vielä kiinnostaa, ja hankkiudutaan sitten samankatonalle. Perkelettäkö sitä viivästyttelemään, ei voi käsittää. Mä voisin mennä sen ihmisen kanssa kihloihin ja naimisiin ja lisääntyä vaikka heti huomenna, ja kosittukin jo on, mihin vastasin perin romantillisesti “Totta vitussa!”

Mutta seukataan nyt netissä. Siinä sivussa voidaan hoidella töitä ja koulua ja harrastuksia ja mitäkaikkea.

Onneksi on auto, jolla pääsee landelle ulkoilmaan ja hevostelemaan aina kun siltä tuntuu. Pää tuulettuu tehokkaasti, mitä se ei tee autoteiden reunustamassa puistossa, jossa joka nurkan takaa tulee vastaan tyhmiä ihmisiä ja niitten kuolaavia elukoita.

Ja jolla pääsee kaupungista äx kaupunkiin yy kolmessa tunnissa, jos antaa kaasujalan laulaa ja sporttiauton antaa parastaan. Nam!

Ponilla oli tänään epätavanomaisen paljon virtaa. Se ihan itse tarjosi laukkaa monta kertaa ennen kuin sai siihen luvan. Laukat nousivat yllättävän nätisti ja kaiken lisäksi laukka vielä pysyi pyytämättä. Tavallisesti Poni nimittäin tykkää kyllä ampaista laukkaan mutta yrittää muutaman askeleen jälkeen pudottaa raville. Voisikohan olla, että meidän ahkerat laukannostotreenit olisivat tuottaneet tulosta, vai sattuiko nyt vaan energinen ja kuuliainen päivä? Mistä noista tietää - huomenna kaikki voi olla taas toisin.

Verkkailun jälkeen siirryttiin sänkipellolle kuluttamaan ylimääräisiä energioita tallikaverin nelivuotiaan kanssa. Neljävee oli ekaa kertaa maastossa, mutta käyttäytyi paljon nätimmin kuin ikänsä perusteella olisi voinut ennustaa. Annoin Ponin liikkua reippaasti ja turhia sitä häiritsemättä. Tekee nimittäin elukan lihaksistolle hyvää, kun joutuu vähän nostelemaan jalkojaan ja pitämään silti tahdin yllä - josko vaikka ruvettais hakemaan takajalkojen työskentelyyn vähän pontta ja sitä kautta hiljalleen peräänantoa. Kädellä välmäämistä se ei tunnu sietävän yhtään, joten myötäämistä on haettava ihan oikeaoppisesti tuuppaamalla takaa eteenpäin.

Tuo ei myöskään taivu, tai ainakin mun sisäpohje on liian heikko, että saisin konin sen ympärille tai edes asettumaan kunnolla. Voisikohan taipumattomuus johtua myös konin huonosta tasapainosta, eli se ei vaan jaksa kantaa itseään vielä niin, että pystyisi liikkumaan tasapainossa ja hyvässä tahdissa, siksipä sille tulee kaarevilla urilla tarve tuupata lapaa eteen ja kaulaa ulos ja siten yrittää tasapainottaa etenemistään? Kyllä se kulmissa taipuu (käynnissä) ihan sievästi, mutta ympyrä ravissa jolkotellaan lähes suorana. Tämmöisiin juttuihin tarttisin opettajaa, jonka silmäin alle saisi välillä mennä hakemaan vinkkejä meidän yhteistyöhön. Saattanee onnistua sekin.

No mutta yksi kenkä me kumminkin jätettiin pellolle, joten huomenna ei ratsasteta. Vaan mikä vielä jännempää, tarjosivat mahdollisuutta kokeilla sen sijaan jotakin tallin muista elikoista - for free.

Mahtava ratsastustunti eilen! En tiedä johtuiko se uusista pehmeänahkaisista ratsastushanskoista vai siitä, että ratsastan nykyään pari-kolme kertaa viikossa itsenäisesti, vai kenties siitä, että alla oli u-p-e-a hevonen? Veikkaan viimeisintä.

Sain ratsastettavakseni tallin toiseksi suurimman hevosen (sk. 166 cm), ja poneihin tottuneena tuommoinen reilut parikyt senttiä suurempi tuntui kerrostalolta. Askeleet oli laaaajat ja horjuin jo alkukeventelyssä kuin aloittelija ja puhisin läkähtyneenä. Ison ja ikääntyneen hevosen verkkaamiseen menee melko kauan, että jäykät lihakset saadaan lämpenemään ja veri kunnolla kiertämään, niinpä ensimmäiset kolme varttia yritin kannatella koko raskasta etupäätä, saada naamapuolta pehmeämmäksi ja takajalkoja paremmin alle, mutta kun hevonen viimein rupesi kantamaan itse itsensä, kuusisataakiloinen eläin oli höyhenenkevyt. Se on kyllä uskomaton tunne - vähän niin kuin hyvin sujuvan juoksun aikana, kun jalat vaan rullaa alla ja itse nautiskelee matkasta jalkojensa päällä - samallalailla hevonen vastaa pienimpäänkin apuun välittömästi ja tekee juuri niin kuin ajattelen. Kääntyy pienellä painonsiirrolla, kokoaa pikkusormen liikautuksella, väistää pohkeen painalluksella, ja jatkaa pyydettyä tehtävää enempiä muistuttelematta tasan niin kauan kunnes pyydän toisin.

Kokeiltiin väistöjä ja taivutuksia kaikissa askellajeissa, vastalaukkaa, laukanvaihtoja, olisipa ollut myös piruettia tarjolla. Vaaaaaau. En ole varmaan eläissäni ratsastanut noin osaavalla otuksella saati päässyt kokeilemaan tuollaisia vaativampia tehtäviä, vaan alla on enimmäkseen ollut raakileita tai väsyneitä helpon been tuntijunia. Ja arvatenkin leijuin entistä korkeammalla, kun opettaja myönsi, ettei kyseinen hevonen tee mitään ilmaiseksi vaan siltä on osattava pyytää oikein. Hetken jo nimittäin arvelin, ettei omalla ratsastustaidollani ollut tässä osaa ei arpaa, vaan ratsastettavanani oli automaatti, joka tekisi samat temput vaikka ensikertalaisen alla, jos avut menisivät edes vähän sinnepäin. Osaan siis ehkä sittenkin vähän jotakin…

Tunti venyi varmaan puolitoistatuntiseksi, mutta pidempäänkin olisi voinut nautiskella. Tämän kokemuksen voimalla jaksaa taas yläkautta silmiin katsovan ponin kanssa ne nousemattomat laukat, taipumattomat voltit ja tehottomat pidätteet. Toisaalta sain myös ideoita itsenäiseen ratsastukseen ja osaan vaatia ponilta enemmän. Vakuutuin myös, että ensimmäinen oma hevoseni tulee sittenkin olemaan osaava, iäkkäämpi ja kärsivällinen opetusmestari eikä nelivuotias, vasta ratsastajaan totutettu mutta ihananvärinen raakile.

Velipojalle avovaimoineen olen kyllä kiitollinen, että antoivat keväällä synttärilahjaksi viisi ratsastustuntia kuljetuksineen. Siitä oli helpompi aktivoida vanha rakas harrastus uuteen nousuun, ja nyt kun on myös oma kuljettautumisväline, on vapaa liikkumaan ulos kaupungista maaseudun rauhaan.

Löysin tuossa taannoin aivan herttaisen pikkukodin. Vasta remontoitu, pieni ja punainen tupa pienellä tontilla tuossa naapurikunnassa. Vahtasin sitä netistä kiljoonia kertoja ja hehkutin ympäristölle, joka suorastaan yllytti tekemään kaupat hetimiten. Pyysin näyttöä, mikä luvattiin mutta mitä en koskaan saanut. Tupa myytiin nokan edestä.

Tämmöisenä kauniina syyskuun aamuna sitä miettii, millaista olisi herätä oman tuvan uumenissa, viluisena, heittää takkaan puut, hakea lehti omasta postilaatikosta sieltä pellonpielestä. Haistella syksyn tuloa ja paeta kirpeyttä takaisin tupaan, jossa tuoksuu jo kahvi. Olisi varmaan hirviän köppäästä.

Uudet omistajat lienevät muuttaneet uuteen kotiinsa nyt kuunvaihdeviikonloppuna. Heräilevät muuttolaatikoiden keskeltä ja hymyilevät toisilleen. Tai ehkä siellä asuu joku yksin ja hymyilee itsekseen, niin kuin minäkin olisin. Perkele.

Mutta tuleehan noita; jossakin odottaa vielä paremmin minulle ja tulevalle elämälleni sopiva koti, ja kun sellainen löytyy, osaan vahingosta viisastuneena olla aikailematta. Vaikkapa ensi keväänä, kun omalle tontille nousee ensimmäiset vihreät ja linnut huutelevat pihapuussa, siinä omassa omenapuussani.