Tinnu.net

Marraskuisia kelejä kirotessamme luvattiin miehekkeen kanssa itsellemme, että ensi vuonna lähdetään marraskuussa johonki — viime vuonnahan Israelin matka sattui niiiiin sopivaan rakoon ja friskasi mieltä niin kuin ulkomaan loma nyt vaan voi. Kirjanpitoa säätäessäni ja laskuja kirjoitellessani hoksasin kuitenkin, että marras-joulukuu on kaikista huonoin aika lähteä minnekään, koska töitä tuntuu kolmen syksyn hurjalla kokemuksella olevan eniten juuri näihin aikoihin. Täytyy ehkä sittenkin nielaista lupaus ja lomailla kuitenkin vasta vuodenvaihteen jälkeen, jolloin tilipussi on kukkeimmillaan.

Mutta johonki vois kyllä mennä. Ja mikäpä estää.

Nyt kun on hetken aikaa miettinyt, voisivatko asiat olla toisin, on loppujen lopuksi aika tyytyväinen, etteivät ne ole. Että kun valmistautuu muutokseen ja pohtii kaikkia sen puolia, hyviä ja huonoja, ja valmiiksi tekee jo vähän surutyötä vanhasta luopumisen vuoksi, on yllättäen helpottunut, kun ei tarvitsekaan luopua, ei ainakaan vielä. Ja kiirehän tässä ei ole.

Tein tarjouksen kivasta asunnosta, mutta koska myyjän ja minun näkemykset asunnon arvosta eivät oikein kohtaa, taidan nyt vastatarjouksen saatuani jättää leikin sikseen. Mulla on kiva koti, vaikka se onkin kallis vuokrakämppä ja vaikka sen ikkunanpielistä tuulee. Ja vaikka siinä ei ole omaa autopaikkaa eikä etelä-länsisuunnan ikkunoita, joista valo tulisi paremmin sisään. Se on kuitenkin käsittämättömän kodikas, sijaitsee tosi hyvällä paikalla, leveät ikkunalaudat ovat ekstraordinaarit ja suuri huonekorkeus tekee yksiöstä avaran ja toimivan, vaikka onkin täynnä tavaraa ja kalua.

Vuokranmaksussa ei ole järjenhäivääkään, joten omaa etsiskellään toki edelleen. Hinnat tulevat todennäköisesti ainakin parin vuoden ajan vielä alaspäin, samoin korot ovat liukumassa alemmas jopa parin-kolmen prosentin välimaastoon, joten tilanne on kiireettömän ensisasunnonostajan kannalta suorastaan herkullinen! Tosin jokainen viissatanen vuokranantajalle on liikaa, kun tietää, että osa siitä voisi joka kuukausi kertyä omaan pussiin.

Hevoshanke, jota joskus lienen varovasti sivunnut, on myös tältä erää pantu puihin: myyjä ei myykään, joten se siitä, tälle tytölle ei tule hyvää ja halpaa hevosta. Eikä varsinkaan sitä toista tarjottua hitonhyvää ja pirunkallista. Ehtiipä tuota myöhemminkin, ja ratsastettavia on tarjolla nyt yllinkyllin veloituksettakin. Kun vaan kerkiääs…

Tovin kun on tärissyt jä järjestellyt, on mukavaa, kun tietää voivansa tehdä suurempiakin siirtoja niin halutessaan ja sopivan hetken tullen, mutta vielä ei tarvitse. Ne on ne mahdollisuudet, jotka merkkaa!

Joo-o, kaikenlaisia.

Son muuten kumma juttu, miten vähän sitä arvostaa omia saavutuksiaan ja tekemisiään. Helpompi on sättiä itseään tekemättä jättämisistä, roikkuvista asioista ja saamattomuudesta. Esimerkiksi mun maisteriopinnot: oon ollut kiukus itselleni siitä, etten tee niitä tarpeeksi tehokkasti ja annettujen aikataulujen rajoissa.

Siis mitävittua?!

Ensinnäkin, mulla on jo korkeakoulututkinto, hum. kand., eikä mun elantoni kannalta tarvitsisi tehdä yhtään enempää. Vaan olenpahan päättänyt, että teen maisterin loppuun työn ohella ja pidän sitten elintasoni eli työmääräni riittävän matalana, jotta kuvio on mahdollinen. Täysin oma valinta. Se, että joku oikeasti viitsii tehdä opintoja yhtään enempää kuin on pakko, työn ohella, elintasostaan tinkien, on saakeli NIIIIN hatunnoston arvoinen asia, ettei tosikaan! Erittäin harvassa ovat omassa tuttavapiirissä ne, jotka tämän tien ovat valinneet — suurin osa painaa täysillä töitä, saa hervotonta liksaa ja nauttii elämästä, eikä takuulla malta enää myöhemmässä vaiheessa täydentää opintojensa puuttuvia osia täyspäiväisen työn ansiosta saavutettujen asioiden kustannuksella.

Niin että ollaanpas itselle nyt vähän armollisempia, kyllä marraskuun ankeus riittää ihan ilman kurjuuden maksimointejakin.

(Tosin se, että haluaa nostaa elintasoaan tietyillä hankinnoilla HETINYT ja samalla tehdä maisteria, harrastaa vapaa-ajanviettoa sekä pysyä järjissään, on jo toisen asteen yhtälö. Itsensä alituinen ruoskiminen ja saavutusten mitätöiminen on lähestymistapana silti hedelmätön; josko vaikka vähän järjestelisi Tai ihan vaan ryhtyisi pelottomasti tuumasta toimeen ja katsoisi rauhallisesti kuinka käy.)

Kipiäksi tullut, joku syyspöpö vissiin jyllää pääkopassa. Oireet ovat outoja: iloisuutta, tarmoa, yleistä tehokkuutta. Onko sitä liikkeellä vai pitäisikö olla huolissaan? Vai onko mun onnellisuuslamppu tosiaan näin toimiva?

Palautin koulutyön etuajassa, mitä ei ole tapahtunut ehkä koskaan ennen. Palautin kaksi työtyötä lähes viikon etuajassa, kun tartuin toimeen heti ja hoidin oitis pois päiviltä, eikä tehokkaaseen työskentelyyn näin ollen tarvittu viimetippaa. Yhden työn lupasin tiukalla aikataululla perjantaiksi, mutta se oli valmis torstaina, yhden ison uskalsin ottaa vastaan, koska aiemmat ovat yllättävän hyvällä mallilla. Siis näinhän sen pitäisi mennäkin, ja kyl maar on hyvä mieli kun se menee!

Muttamutta, on asioita, jotka eivät ole palautuskunnossa; melkein, mutta ei aivan. Tuntuu olevan hankalaa löytää tarvittava aika ja tarmo siihen, minkä kerran jo jätti taakseen syystä äx. Ja kerpele, kun KAIKKI riippuu siitä, sillä Minä Itse en anna tiettyjen asioiden tapahtua ennen kuin tietyt asiat on hoidettu huspois päivävuosijärjestyksestä.

Olisi yksi kiva kotiehdokas kiikarissa, vaan enpä ole antanut itseni tehdä tarjousta, yllä mainitusta syystä. Olisi yksi kiva heppanen (edelleen) kiikarissa, vaan enpä ole antanut itseni tehdä asian suhteen mitään, juurikin tuosta yllävitunmainitusta syystä. TIEDÄN, että kyseiset asiat olisivat järjestettävissä, mutta en vaan halua antaa itselleni lupaa ennen kuin vanhat asiat on hoidettu olemasta olemassa.

Olenko itselleni liian vaativa vai varsin kohtuullisen jämpti? Mielestäni ehdottomasti jälkimmäistä. Löysät pois vaan, kun kerta varaa on! Asiat järjestyvät kyllä, mutta pitäähän ne ansaitakin ensin.

“Jos maitua haluat, älä orota, jotta lehemä koputtaa ovelle.”