“Anteeks mut olisko sul antaa kaksnelkyt et me päästäs kaverin kaa kotii?” kysyy siinä ja siinä yläasteikäinen, omaa veljeäni muistuttava poika anovasti silmiin katsoen.
Hymy, eioo, ja matka jatkuu korot kopisten, askelta hidastamatta, jouluostoskasseja käsivarsilla roikottaen.
Widdu, ja tasan tarkkaan on! Ihmisellä, joka asuu kalliissa vuokrakämpässä halutulla alueella ja on ostamassa omistusasuntoa, joka ajaa uudenkarhealla autolla, joka harrastaa hevosia, joka tekee hyvin palkattua työtä, omistaa luottokortteja ja on kaikin puolin kunniallinen veronmaksaja, ON kyllä kaksnelkyt taskunpohjalla.
Jotenkin sitä on oppinut, että suusta tulee aina ensimmäisenä ei, mutta yhtä hyvin olisin voinut pysähtyä ja kaivaa taskusta pikkupojalle pinon parkkikolikoita. Tai kääntyä vielä takaisin, lykätä pennoset kouraan ja toivottaa hyvät joulut. Mitä sitten, vaikka se olisi painunut ostamaan sillä röökiä?
Kyllähän sen muistaa kuin eilispäivän, kun itse (äiti älä lue!!) tuossa iässä roikkui viinakaupan ovenkahvassa kyselemässä, kuka hakisi perjantaipussin, ja oli kertakaikkisen vakuuttunut, että itse ainakin hakee aina ja kaikille sitten kun on ikää. Enkä ole hakenut koskaan enkä kenellekään. Sitä paitsi saattoihan tuo pikkupoika ihan oikeasti tarvita bussirahaa, että pääsee keskustasta kotiin pelaamaan pleikkaa kaverin kanssa.
Ihan hyvin olisin voinut antaa pojalle kaksnelkyt ja ostaa itselleni joulumielen.
Tallilla käyminen on kyllä hullun terapeuttista.
Ensin päätä tyhjentää se puolen tunnin ajomatka, joka sisältää tietoista nautiskelua hyvällä autolla ajamisesta, Voicen ihanan Vappu Pimiän kuuntelua sekä idiooteille kanssa-autoilijoille kiukuttelua (hitto että valtakunnan länsi-lounas-kaistaleelle mahtuukin paljon tientukkoja!!), ja tallin pihaan kääntyessä ei ymmärrä ulkomaailmasta enää mitään.
Konia sekä sen varusteita ja karsinaa ruopsuttaessa on niin täysin siinä hetkessä, ettei mielessä vilahdakaan mitään työasioihin tai normaaliin arkeen liittyvää. Son kumma juttu se. Hevosen selässä urheillessa ei muista maailman murheita, vaan keskittyy tosi intensiivisesti siihen mitä on tekemässä, on se sitten päämäärätöntä keventelyä, totista koulunpylperrystä tai rentoa maastoilua. Kotiinpäin suunnatessa mielessä saattaa jo vähän vilahtaa kotona odottava, tunteja vaativa työtehtävä tai ennen talleilua koettu tuohtumus, ahdistus tai muu mielenliikahdus, mutta kyllä se kotiovelle saakka pysyy pahnanpohjimmaisena.
Lainakoiran lenkityksen, suihkun ja iltapalan jälkeen on niin raukea olo, että päivän loput työhommat sujuvat hymyssä suin eikä mistään oikein viitsi kilahtaa tai ärtyä. Huonot uutiset ja tylsät asiat kannattaa siis jättää meikäläisen talleilun jälkeisiin hetkiin!
Joku hevosenomistaja joskus ynnäili alituista ajan ja rahan puutetta, jonka täyshoitotallissa kauroja rouskuttava harrasteheppa aiheuttaa. Mietti jo, kuinka paljon säästäisi, jos luopuisi hevosesta. Äitinsä siihen perin laajanäköisesti: “Kyllä kuule se terapiassa käyminenkin maksaa mansikoita.”
Siirrynpä tästä tallille.
Koko marraskuun ajan oli ihanan paljon töitä, ja kaiken lisäksi aihepiireiltään todella mukavia ja omien kiinnostuksenkohteiden mukaisia. Yksi selkkauskin sinne mahtui, joka sekin hoitui loppujen lopuksi ihan hyvin eikä kenellekään jäänyt mitään hampaankoloon. Myös joulukuu alkoi reippaalla työmäärällä, tosin oli aika omituinen olo pystyä pitää pitkä ja rentouttava viikonloppu tietäen, ettei maanantaiaamuna ole odottamassa mitään akuuttia. Vielä aamulla niin tyhjä kalenteri oli jo iltapäivällä tämän viikon osalta täynnä. Hyvä.
Heppoja. On sellainen musta ja on sellainen valkoinen. Musta on samanlainen turvaponi kuin se aikaisempi vuokraheppanen, vähän isompi, reippaampi ja osaavampi vaan mutta saman pienen omistajatyttösen uusi estetykkieläin, joka hyppää mitä vain kenellä vain, ja valkoinen on se aiemminkin mainittu tallinomistajan tanssiva hevonen eli kiltti, reipas, herkkä ja osaava kymppitonnin kisavalmis kouluotus, jonka selässä kuka tahansa saa hetken kuvitella olevansa Taitava Ratsastaja. Mustaa hoidan ja ratsastan omistajien apuna aina kun heillä on tarve apulaiselle, ja valkoista saisin ratsastaa liikuttajan puuttuessa niin paljon kuin suinkin kerkeän. Vielä en ole ehtinyt, kun Musta oli vastuullani koko viime viikon. “Ratsasta kaksi päivässä, kunto kasvaa!” tokaisi tallinomistaja.
Tukka auki on hyvä sarja. Yksi harvoista, mitä katson, jos satun avaamaan telkkarin juuri silloin.
Yhtäkkiä, kesken työntouhun, iskostui takaraivoon ajatus: entäpä jos en ostaisikaan asuntoa enkä hevosta enkä yhtään mitään, vaan hankkiutuisin nykyisistäkin omistuksista eroon ja lähtisinkin taas vaihteeksi maailmalle? (No autosta en kyllä ikinäkoskaan luovu.)
Mieheke tulisi mukaan riemusta kiljuen, siitä olen melko varma, ja koska työni ei sido mua fyysisesti yhtään minnekään, paitsi sähkö- ja nettiyhteyksien ulottuville, enkä ole saattamaisillani maailmaan jälkikasvua tai ole mitenkään muutenkaan velvollinen ajattelemaan ensisijaisesti kenenkään muun napaa (ja kissatkin viihtyisivät varmasti vallan hyvin isukillaan), olen käytännössä vapaa tekemään millaisia ratkaisuja ikinä päähän pälkähtääkään. Nuari ihiminen, herrinjee.
Viipyisi jonkun aikaa, vaikka puoli vuotta tai vuoden, ja takaisin tullessa asuntojen hintojen laskettua vielä lisää (mikäli tämä lasku nyt ennustusten mukaiset pari-kolme vuotta kestää) ostaapämähyttääs soman tuvan halavalla. Ja kun olisi asunut edullisesti bungalowissa riisiruokavaliolla, olisi käsirahakin valmiina, eiksniin. Asettuis paikalleen ja ryhtyis lisääntymään ja olis maisteri, ja olis olovanansa niin kolmekymppistä keskiluokkaista tätiä kuin nyt vaan suinkin kykenisi.
Ne on taas ne mahdollisuudet, kun merkkaa ja saa olon omenaisen onnelliseksi 
Son joulukuu eikä tytöllä ole joulukalenteria. Sellaiseksihan kelpaa vallan mainiosti tavallinen Fazerin sininen, soveltuuhan se erinomaisesti aamukammaksikin. Tarttee hankkia. Joulupukille on kuitenkin jo kirjoitettu! Kuten joskus aiemminkin, joulupukki saa lahjatoivelistan täältä, jos kokee tytön olleen sen verran kiltti, että ansaitsee lahjontaa. Listaa päivitetään joulukuun aikana, mikäli jotain elintärkeää juolahtaa mieleen. Eivätkä nämä ole minkäänlaisessa preferenssijärjestyksessä.
Suomen kielen synonyymisanakirja. Iso, paksu, kattava. Joojoo, netissä on useita, mutta haluan silti selattavan version. Taino, viisaintahan tämä olisi ostaa virman piikkiin ihan itte.
Poni. Hevonenkin käy. Oikeastaan koolla ei niin ole väliä, kunhan toimii ja käyttäytyy. Onhan ne isot toki komeita katsella, mutta sopivamman kokoiset ovat kuitenkin kätevämmin käsiteltävissä. Tarkemmat speksit saa osoitteesta tiinaättinnupistenet. Eiku ei sittenkään vielä tänä jouluna, ks. ylempi postaus.
Lahjakortti Changeen. Paras telinekauppa ever, ja ehkä ainoa, mistä saa kuusviitosta. Lahjakortin sijasta myös liikkeen tuotteet käy, mikäli tietää jostain jotain.
Kirja! Kaikki käy!! Romaani, tietokirja, runokokoelma, sudokukirja, whatever. Erityistä rispektiä saa esimerkiksi Tuire Kaimion hevosasioita käsittelevällä opuksella. Kirjoja saa muuten normaaleja kirjakauppoja huomattavastikin edullisemmin esimerkiksi Keskiseltä.
Hemmottelua. Hoidot, hieronnat, käsittelyt, vaikka kynsienviilaus tai kampaus. Pro tai ei.
Vuohi, lehmä, kanoja, koulu, whatever. Osataan arvostaa oikeasti.
Oliiviöljyä, balsamicoa, kukkasuolaa. Suurkuluttaja. Need I say more?
Punaviiniä, sitä tarvitaan aina. Chileläinen täyteläinen on ollut suosikki jo pitkään. Ja Copero maistuu koska vain!
Sykemittari, iPod, digikamera. Kaikki vanhat enemmän tai vähemmän paskana.
Juoksu-, ratsastus- tai joogasälää. Vaikka nahkaratsastussaappaat, jos ei hintalappu niin hirvitä, ehh..!
Yllättäen jotakin teemalla Ranska, Italia, Israel, E-P, Turku, tjsp. Vaikka matka mihin vaan. E-P:lle? Vaikka sinne.
Mitä tahansa pientä ja vaatimatontakin mutta jollakinlailla merkityksellistä. Muistan ehkä ikuisesti erään puolitutun tuohtuneisuuden, kun miehensä oli saanut sukulaissedältä joululahjaksi vaan kirjan, joka kaiken lisäksi ilmiselvästi oli luettu!?! Widdu, daa, olisko ehkä maailman hienoin lahja, jos joku kirjan luettuaan ajattelisi minua ja olisi vakuuttunut, että kirja tavalla tai toisella sopisi minulle, antaisi ehkä rajoittuneeseen maailmaani jotakin, joka auttaisi näkemään paremmin. Ainiinjoo, joulun pointtihan oli krääsä ja stressi, eikä ajatus ja yhdessäolo.
Edit: Lisää!
Tummapaahtoista kahvia sekä valkoista ja vihreää teetä. Mustakin kelepaa.
Hiirimatto. Tarttis olla violettisävyinen, muttei sitte mitää hailua liilaa.
Sadetta sietävä mutta hiostamaton takki talli- ja ratsastuskäyttöön.
Ratsastushanskoja. Nuo uudet nahkaiset on mahtavat myös autoillessa ja muutenkin arkikäytössä, niitä olisi hyvä olla kiljoona paria lisää eri väreissä. Lisäksi talven tullen tarttis lämmintä näppeihinsä, ja ei, lapaset eivät ole ratsastaessa kauhean kätsyt.
A4-kokoinen kierreselkäinen vihko työkäyttöön. Pysyisivät työkohtaiset muistiinpanot vähän selkeämpänä kasassa kuin nykyisillä A4-arkeilla. Jotain tekemistä nykypäivänä on vielä kynällä ja paperillakin.
Heijastinliivi. Pimeässä maastoiluun ja lenkkeilyyn. Notta näkyys. Ja semmoisia käsivarteen pujotettavia heijastinnauhoja kans. Laittaisin kypärän ympärille.
Oikeasti mä en kyllä tartte yhtään mitään. Paitsi ehkä lottovoiton.