Nojonyonpeijooni. Kun tarttisi vähän kouluhommaakin tehdä, ja se tuntuu niimpalkauhian vastenmieliseltä. Mieluiten vain töitä painaisi. Kaskun kouluhommiin kuuluu olennaisesti, että niitä vältellään viimeiseen asti; puuhataan kaikkea MUUTA, kunnes on IHAN pakko aloittaa ja otsassa jöpöttää suurensuuri elin, kun ei yh-tään huvittaisi mutta pakko on ja kiirekin olisi ja olisinpataasaloittanutajoissamutkuei. Niin siinä kaikkea muuta puuhatessa huomaa myös ajattelevansa asioita, joita työjuttujen tekeminen normaalisti onnistuu pitämään poissa tietoisuudesta. Semmoisia hommeleita, joita ei välittäisi ajatella eikä muistaa ja joita mieluiten vaan pakenisi sinne työhön. Niin, huomaan olevani ällistyttävän hyvä pakenemaan realiteetteja sukeltamalla korviani myöten työjuttuihin. Se on nimittäin yhteiskunnassa hyväksyttyä, semmoinen ylenmääräinen työnpaiskiminen, ja se on keino antaa ja saada monia asioita anteeksi. Mutta hyvänen aika, pitäisihän MINUN jos jonkun ymmärtää, että niin se nimenomaan EI ole! Työhön uppoutuminen tosiasioiden väistelemiseksi on minusta joskus ollut maailmassa vittumaisin asia, mutta kaskas, näppärästipä siihen vaan itsekin tilaisuuden tullen sortuu. Eikä edes paljoa pahoittele, päinvastoin.
Nojoo, joka tapauksessa. Koulujuttujen tekeminen on vastenmielistä, työjuttuja tekee riemurinnoin. Mikähän siinäkin on? Kyllääntyminen ikuiseen opiskelijuuteen? Jo on aikakin.
No mutta jotain uutta vihdoin gradurintamallekin, ja jos tämänpäiväinen ruåtsinkoe meni läpi, kandidaattius on virallista paperia vaille valmis. Jei.
Eikä mihinkään edes ole kiire.
Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että koska töitä tunkee ovista ja ikkunoista yhä enemmän ja enemmän ilman, että millään tavalla niitä haalin miltään suunnalta, ja koska tutkimustyön tilaaja on viettänyt hiljaiseloa kommunikointiyrityksistäni huolimatta eikä itsellä riitä kiinnostusta turhanaikaiseen kirjojen nysväämiseen ilman perusteltua pointtia, voisin varsin hyvin pudottaa koko gradun pois kyydistä, ottaa tyynesti kandinpaperit ulos ja lakata köyhyyttelemästä. Tehdä kaikki nuo työt mitä ympäriltä tälle suunnalle tuupitaan, lakata laskemasta pennejä ja elää vihdoin ja viimein normaalia elämää. Maksaa kaverin jalkaleikkauksen. Ostaa sen übernamun auton, jota mulle kaupataan (tai jota kaupatutan itselleni). Käydä hakemassa pankista asuntolainan, jota ne piruperkeleet tänäänkin mulle postitse mainostivat kuin tietäen, että asuntomyynti-ilmoitukset ovat olleet ahkerassa syynissä jo pitkään.
Vielä voimakkaampana mielen valtaa kuitenkin edelleen terve kiukku, että minähän nylpytän sen gradun kasaan vaikka päälläni seisten tahi löyhässä hirressä, ihan vain piruuttani jos en muuten. Runsaan työmäärän ohella tietysti, kun EN HALUA kieltäytyä houkuttelevista työtarjouksista. Venyn ja paukun äärirajoilla normaalielämän ulottumattomissa marttyyrimaisesti vielä ensi kevääseen saakka ja vilkutan sitten adjööt kaikelle turhalle ja ryhdyn vapaaherrattareksi. Silloin on varmasti tarjolla vielä parempia asioita kuin nyt.
Ja jos ei illan pelissä ole komeita poikia, mä en ala mitään.
- Eikös sulla pitänyt olla tänään vapaailta?
- Njoo, onkin, kunhan tässä huvikseni…
Tuo oli torstaina ja nyt on lauantai-ilta. Olen kotiseudulla koiranhoitajana, istun peeseenrutkun kanssa sohvalla ja “ihan vähän vaan” näpyttelen töitä. Mutta eihän se VOI olla paha asia, jos siitä kerta tykkää ja täysin vapaaehtoisesti tekee? Eipähän ole ensi viikolla niin paljon hommaa, joten voin ehkä viettää enemmän aikaa ystävien kanssa tai säätää tehokkaammin gradujuttuja. Tai ainakin toistella vähemmän mantraa “pitäispitäispitäis emmävoikummunpitäis” ja välttää sinkoilemasta sokkona paikasta toiseen tarttumatta toimeen kun pitäis niin kaikkea muttei kerkiä.
Millähän tuon sikeitä vetävän koiran saisi houkuteltua ylös, ulos ja iltapisulle?
Tuntuu melko hyvältä huomata olevansa parinkin firman luottoalihankkija. Keväällä eräänkin lafkan työtarjoukset tulivat yhteismeilinä tyyliin se-saa-tehdä-joka-ensin-huutaa-hep. Nyt saan henkilökohtaisen meilin: “Haluaisin hoitaa tämän ison projektin sinun kanssasi, oletko kiinnostunut, kertoisitko toimitusaikasi?”, mikä on luultavasti otettava jonkilaisena todisteena omasta ammattitaidosta ja työn laadusta.
Sitä vaan silti kerta toisensa jälkeen hämmästyy, että kaikkien näiden turhauttaviltakin tuntuneiden opiskeluvuosien jälkeen sitä oikeastikin taitaa osata hommansa ja on tehnyt oikeita valintoja.
Toisinaan tosin huomaa, ettei tällaisista asioista saisi riemuita ääneen, sillä maailmassa on niin paljon turhaa kateutta. Turhaakin turhempaa. Kaikilla on oma juttunsa, eikä se, että minä olen löytänyt omani, ole milläänlailla sinulta pois, uskotko?
Friilänseriyden etuja: iltäpäivähiprakat Proffasta, ja ei muuta kun työntouhuun.
Ai niin. Seminaarin eka kerta oli peruttu. Muilta osin sovituista suunnitelmista pidettiin kiinni.